25.4.06

Tosi-TV:n kiiltävät kansipaperit

Tosi-tv-sarjojen myötä Suomeen on hiipinyt uudenlainen suuren volyymin ennakkomainonta. Ohjelmista, kuten Idols, Popstars, Big Brother ja viimeisimpänä Baari, kuultiin jo hyvissä ajoin ennen sarjojen alkamista - ja kovaa. Tavoitteena on saattaa sarja suuren yleisön tietoisuuteen jo ennen ensimmäistä jaksoa. Se tuntuu toimivan: ohjelmien ensimmäiset jaksot vetävät usein muita jaksoja selvästi enemmän katsojia.

Ennakkohypeen kuuluu siekailematon suitsutus. Milloin mikäkin sarja on lehtien mukaan jonkinlainen merkkitapaus tv-historiassa ja syksyn tai kevään tai kesän "kuumin puheenaihe" - jo ennen kuin ensimmäistäkään jaksoa on nähty.

Ideana näyttäisi olevan, että katsojille luodaan ohjelmasta mahdollisimman myönteinen kuva jo etukäteen. Hyvässä lykyssä katsoja siis pitää tuotteesta jo ennen kuin on nähnyt siitä vilaustakaan. Kun ohjelmassa on ennakkotietojen mukaan "huikeaa draamaa" ja "koskettavia käänteitä", niitä on helpompi nähdä tai kuvitella. Toisaalta tällainen markkinointi myös toteuttaa itseään: kun jotain sanotaan riittävän usein puheenaiheeksi, se myös on sitä.

Tämä strategia tuo mieleen varhaiset tietokonepelit, joiden visuaalinen maailma luotiin pääasiassa kansipapereilla. Pahvikotelon kannessa saattoi olla kuvattuna huikeita maisemia ja yksityiskohtaisesti maalattuja sankarihahmoja, vaikka peli itsessään koostui ruudulla edestakaisin liikkuvasta tunnistamattomasta pikselimöykystä. Mutta se toimi. Pikselimöykky kantoi mukanaan kansipaperin herättämiä mieli- ja muistikuvia, ja pelaaja näki enemmän kuin ruudulla tapahtui. Vuosienkin jälkeen peleistä muistaa maisemia, joita ei ole koskaan ollut olemassa: mielikuvituksen tuottamia yhdistelmiä pikseligrafiikasta ja kansipaperien maalauksista.

11.4.06

Kaikki normaalit pelisäännöt

Poikkean hieman vanhanaikaisen kirjallisen kulttuurin puolelle, koska Helsingin Sanomien pääkirjoitus "La rue voitti jälleen" (11.4.2006) kiinnitti huomioni. Lehden pääkirjoitustoimittaja paheksuu Ranskan kansanliikkeen sotkeutumista uuden työlain säätämiseen:

"Kun demokraattisesti valitut päättäjät ovat tehneet ratkaisuja, jotka ärsyttävät riittävän monia, osa ranskalaisista käynnistää prosessin, joka ohittaa ja ylittää kaikki normaalit pelisäännöt: he kerääntyvät osoittamaan mieltä ja pysäyttämään yhteiskunnan toiminnan. Tämä ns. etujoukko on itse itsensä tehtävään valinnut: he eivät kanna vastuuta toimintansa taloudellisista eivätkä poliittisista seurauksista."

On kiinnostavaa, että Suomen suurimman päivälehden pääkirjoituksessa moititaan edustuksellisen demokratian ulkopuolelta vaikuttamista. Ikään kuin se ei kuuluisi demokratiaan. Miltä kuulostaisi kritiikki, joka kohdistetaan journalistien tapaan puhua asioista ohi edustuksellisen järjestelmän? Olisiko paikallaan huomauttaa, että journalistit eivät kanna vastuuta toimintansa taloudellisista eivätkä poliittisista seurauksista?

On kiinnostavaa, että Helsingin Sanomat paheksuu mielenosoituksia ja pitää niitä "kaikkien normaalien pelisääntöjen" ylittämisenä. Kiinnostavaa on myös se, että Helsingin Sanomien mukaan kansanliike ei kanna vastuuta toimintansa seurauksista. He jos ketkä kantavat vastuun ja seuraukset, koska he jos ketkä ovat kansaa. Tuskin pääkirjoituksessa kuitenkaan tarkoitettiin välikohtauksesta seurannutta pääministerin henkilökohtaista poliittista kriisiä.

10.4.06

Oikeaa oppia väärässä koulussa (eli media-alan koulutuksen seksi ja arki)

MOT käsitteli tämän päivän jaksossaan media-alan koulutuksen ylitarjontaa ja siihen liittyviä lieveilmiöitä työmarkkinoilla. Perusongelma on tämä: tutkimukset, havainnot ja maalaisjärki osoittavat, että media-alan ammattikoulutuspaikkoja on moninkertainen määrä työpaikkoihin nähden. Suurin osa opiskelijoista valmistuu siis työttömiksi. Ammattikorkeakoulun ja yliopiston edustajien mukaan (Journalistiliiton seminaari 7.3.) ongelma on lähinnä toisen asteen oppilaitoksissa, joissa aloituspaikkoja on tuhansia. Toisen asteen oppilaitokset puolustautuvat huomauttamalla, että hyvin monilla muillakin aloilla kuin mediassa tarvitaan nykyään viestinnän osaamista.

Monet opiskelijat ovat toki tilanteesta huolissaan, mutta hakeutuvat koulutukseen siitä huolimatta. Miksi? Johtopäätös on yleensä ollut melko vanhanaikainen: media on seksikäs ala. Saattaa olla, mutta media on myös arkipäiväistynyt huimasti kuluneen vuosikymmenen aikana. Herää ajatus, olisiko seksikkyyden sijaan kysymys sittenkin juuri arkisuudesta.

Modernin mediakasvatuksen keskeinen väite on, että elämme kulttuurissa, jossa media on kiinteä osa arkipäivää. Se on vallankäyttöä, vuorovaikutusta ja julkista tilaa, johon kansalaisten pitäisi päästä osalliseksi. Siksi kasvatuksen pitäisi tarjota taitoja ja valmiuksia, joiden avulla audiovisuaalisessa mediakulttuurissa on mahdollista pärjätä tasa-arvoisesti. Toistaiseksi tällainen mediakasvatus ei vielä toteudu, koska peruskoulun kirjalliseen kulttuuriin perustuva kasvatusjärjestelmä ei kohtaa tämän päivän yhteiskunnan haasteita.

Olisiko mahdollista, että sopulimainen hakeutuminen viestinnän alan koulutuksiin - olivat ne sitten toista tai kolmatta astetta - on itse asiassa nuorison terve reaktio ympäröivään yhteiskuntaan? Nuoret hakeutuvat koulutukseen, jonka he uskovat vastaavan niihin kysymyksiin, joihin peruskoulu ei ole kyennyt vastaamaan. Viis siitä valmistuuko ammattiin. Eiväthän lukiolaisetkaan sitä pohdi, eivätkä useimmat vielä yliopistossakaan.

On huomattava että koulutuksessa ei ole kysymys vain ammattiin valmistumisesta vaan valmiuksista, jotka palvelevat monia elämän osa-alueita, kansalaisuutta ja omana itsenä elämistä. Toisen asteen viestinnän koulutuksen saaneella on itseasiassa sellaisia kansalaistaitoja, joista sekä lukiotoverit että autonasentajat jäävät paitsi.

Ongelma pitää siis ottaa koulutuksen suunnittelussa huomioon kahdella tasolla. Toisaalta pitää tasapainottaa ammatillisen koulutuksen ja työelämän epäsuhtaa, mutta etenkin pitää paikata peruskoulutuksen ja mediakulttuurin välistä kuilua. Ei ole mielekästä, että nuoret hakeutuvat väärään kouluun saadakseen oikeaa oppia.

8.4.06

Denotaatio, konnotaatio, symboli ja tarina

Tänään semiotiikkaa.

Roland Barthesin mallin mukaan kuvalla voi nähdä kaksi tasoa: denotaation ja konnotaation. Denotaation tasolla kuva aseesta merkitsee asetta, mutta konnotaation tasolla se voi merkitä kuolemaa, väkivaltaa tai vaikkapa lasten leikkejä - kuvan oheismerkityksiä. Tarinallisuutta pohtiessa teki mieli soveltaa tätä elokuvaan.

Ehdotan, että elokuvassa kuvalla voi olla kolme ulottuvuutta. Ensimmäinen on denotaation kaltainen merkitys, kuvan kohde itsessään. Sen voi ajatella olevan myös puhtaasti esteettinen. Toinen ulottuvuus on symbolinen tai allegorinen. Symbolinen kuva sisältää jonkinlaisen käsitteellisen viittauksen, vertauskuvan, joka antaa kuvalle merkityksen. Kolmas ulottuvuus on kausaalinen, tarinallinen. Tarinallinen kuva viittaa itseensä eri ajassa. Esimerkiksi aseen näyttäminen tarkoittaa, että asetta tullaan näyttämään/käyttämään vielä myöhemmin elokuvassa. Kun asetta näytetään uudestaan, se puolestaan viittaa taaksepäin. Näitä kahta ajallista vaihetta kutsutaan istutukseksi ja lunastukseksi.

Pelkkä denotaation taso on tarinankerronnassa usein paheksuttu. On katsojan harhaanjohtamista näyttää jotain, millä ei ole toisen tai kolmannen ulottuvuuden merkitystä. Kerronnan tulisi olla taloudellista, näytetään vain se mitä on pakko. Tästä seuraa niitä kummallisuuksia, joista elokuvia usein kritisoidaan: auton ovia ei lukita, ihmiset eivät käy vessassa ja niin edelleen.

Jos elokuvassa näytettäisiin vessassa käynti, heräisi katsojassa - oletetusti - heti toisen tai kolmannen ulottuvuuden odotuksia. Mitä wc-käynti tässä symboloi? Tullaanko wc-aihepiiriin vielä palaamaan elokuvan kliimaksissa?

Symbolisen ja tarinallisen ulottuvuuden välillä on nähtävissä koulukunnallinen ristiriita. Tarinankertojalle symboliikka on halpaa tekotaidetta. Se ei oikeasti edistä tarinaa, mutta luo katsojalle illuusion siitä, että elokuvassa olisi jotain syvällistä. Symbolisen koulukunnan edustajalle kuvan tarinallinen ulottuvuus taas tuntuu halvalta juonikaaviolta. Istutuksen lunastus antaa katsojalle tyydytyksen riippumatta siitä, onko istutuksen ja lunastuksen kohteella mitään todellista merkitystä.

Kieslowski on sanonut, että jos elokuvassa näytetään tupakansytytin, 99 prosentissa tapauksista se merkitsee vain tupakansytytintä. (Kieslowskin elokuvissa poltetaankin melko paljon, vähän niin kuin Kaurismäellä. Kulttuurintutkija tai jonkin sortin sosiologi löytäisi siitä varmasti monenlaisia merkityksiä.) Kieslowskin lausahdus puolustaa kuvailmaisua: kuvalla on arvo sinällään. Toisaalta sen voi ajatella puolustavan säästeliäisyyttä, jäähän 99 prosentista yli vielä yksi prosentti tositoimiin. Esimerkiksi Kolme väriä: Punaisessa se onkin käytetty viimeisen päälle tarkasti. Elokuva loppuu hurjaan kuvaan, jossa yhdistyvät elokuvallisen kuvan kaikki kolme ulottuvuutta: kuvan estetiikka itsessään, sen sisään leivottu symbolinen lataus ja perusteellisesti istutettu tarinallinen lunastus.