7.5.06

Mielenosoituksen kuolema


Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi - eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta.

Vappuna järjestetty Prekariaatti.orgin EuroMayDay-mielenosoitus on tästä sattuva esimerkki. Järjestäjien mukaan 500-1000 marssijan mielenosoituksella pyrittiin vastustamaan epävarmoja työsuhteita. Mielenosoituksen jälkeen Helsingin makasiineilla järjestettiin osittain spontaanit vappubileet, jotka päättyivät mellakkapoliisien ja juhlijoiden yhteenottoon, kokkoon ja jälkipuintiin. Seuraavina päivinä tiedotusvälineet yhdistivät makasiinien "mellakat" osaksi niitä edeltänyttä mielenosoitusta (sekä ideologisesti että kausaalisesti) ja kertoivat, että kokkoa polttamalla vastustettiin globalisaatiota. Ilta-Sanomissa irvailtiin isoilla otsikkokirjaimilla, että makasiinien sotkemisella ja globalisaation vastustamisella on aika vähän yhteistä.

Prekariaatti.orgia tämä luonnollisesti vähän harmitti, koska makasiinien bileet eivät olleet osa heidän järjestämäänsä mielenosoitusta, ja toisekseen edes itse mielenosoituksessa ei vastustettu globalisaatiota vaan pätkätöitä.

Mielenosoituksen keskeinen idea on, että se tapahtuu julkisessa tilassa, ihmisten keskellä. Vanhassa maailmassa tämä on on ollut melko yksinkertaista: on riittänyt, että on marssittu isolla joukolla kaupungin kaduille banderollien kanssa ja näkyvyys on ollut taattu. Nykyään tieto mielenosoituksista kuitenkin välittyy kansalaisille ja päättäjille ensisijaisesti median kautta. Vain murto-osa todistaa näitä tapahtumia henkilökohtaisesti. Mielenosoittajien alkuperäisellä viestillä on siis hyvin vähän merkitystä. Enemmän vaikuttaa se, mistä media haluaa puhua. Vappuna prekariaatti halusi kiinnittää huomiota pätkätöihin, mutta Ilta-Sanomat halusi asettaa naurunalaiseksi globalisaation vastustamisen. Makasiiniuutisoinnissa nämä kaksi tarvetta kohtasivat. Prekariaatin marssista tuli keski-ikäisten lehtimiesten journalistisen mielenosoituksen materiaalia.

Mielenosoitusten aika on ohi, koska julkinen tila ole enää ensisijaisesti Mannerheimintiellä eikä edes Eduskuntatalon portailla. Hyvin monessa ratkaisevassa mielessä julkinen tila on nykyään lehdissä, televisiossa ja suurien tiedotusvälineiden internetsivuilla. Jotta mielenosoitukset toteuttaisivat alkuperäisen ideansa, niiden pitäisi todella tapahtua mediassa, ei vain tulla uutisoiduiksi sen välityksellä.

Valitettavasti tämä uusi julkinen tila ei ole avoin mielenosoituksille - ainakaan laillisille sellaisille. Kansalaisjärjestöjen suuri haaste onkin pohtia, miten media otetaan haltuun samalla tavalla kuin kadut on menneinä vuosikymmeninä otettu. Jos tätä ei osata ratkaista, jäävät mielenosoituksetkin vain katuperformanssin irvikuvaksi julkisen tilan reservaatissa. Tai sitten.

Myöhemmin vappuviikolla tapahtunut makasiinien tuhopoltto ylitti paitsi uutiskynnyksen myös uutisräystään. Tulimeri keskellä kaupunkia ei nimittäin jättänyt paljon painoarvoa lehtien spekuloinnille globalisaationvastaisista motiiveista. Liekit - nähtiin ne sitten livenä tai kuvissa - kantoivat niin vahvoja symbolisia latauksia, etteivät ne juuri tulkintoja kaivanneet. Kun taustalla oli vielä makasiinien (vastakulttuurin) ja musiikkitalon (korkeakulttuurin) välinen kamppailu, oli spektaakkeli väistämättä vertauskuvallinen - tuhopolttajan satunnaisista mietteistä riippumatta.

Myös Ranskan talvikauden mielenosoituksilla ja mellakoilla onnistuttiin ohittamaan median välikädet. Se tosin edellytti paitsi kriittistä massaa myös runsasta autojen polttamista. Pidän hyvin huolestuttavana suuntauksena sitä, että todellinen julkinen tila etääntyy niin saavuttamattomaksi, että vain liekit näkyvät sen muurien yli. Mediakulttuurin muutos on otettava huomioon ja taattava kansalaisille todelliset ja lailliset mahdollisuudet osoittaa mieltään siellä, missä sillä on merkitystä.

1.5.06

Hävyttömiä kuvia

Olen seurannut harrastajien taidefoorumi Aukea.netiä melkein sen ensimmäisistä päivistä saakka. Aukea on virtuaaligalleria, jossa voi julkaista tekstiä, valokuvia ja sekalaista kuvataidetta. Laatu vaihtelee, mutta onneksi vaihtelevat myös äänet ja kasvot.

Suosittu taiteenlaji on tietysti alastomien naiskehojen esittely. Aukeassakin on paljon miesten kuvaamia naisen kehoa estetisoivia valokuvia. Olen viime aikoina kuitenkin kiinnittänyt huomiota mieleenkiintoiseen seikkaan: melkein kaikki kuvataidegallerian työt (eli esimerkiksi maalaukset ja piirrokset), jotka käsittelevät naisten alastomuutta, ovat nuorten naisten - siis tyttöjen - töitä. Niitä on paljon, eivätkä ne aina ole erityisen viehättäviä tai häveliäitä. Se yllätti minut, koska pitäisi olla tapana olettaa toisin; olettaa, että miehet ovat ne, jotka naisten ruumiillisuutta määrittelevät ja esittävät.

Tässä muutama esimerkki:
Naisia
Taiteilijan omakuva
Pimppi lumpeesta
Anonyymi
Boobies
Vid vatten


Onko tässä käsillä taas yksi paljastava esimerkki yhteiskunnan läpiseksualisoitumisesta? Ovatko tytöt ehdollistuneet kuvaamaan omaa sukupuoltaan vain alastomana objektina? Vai onko niin, että tekijät ovat kokeneet tarpeelliseksi ottaa naiskuvansa omiin käsiinsä ja piirtää itse ne kuvat, jotka heidän kehoaan esittävät? Omien kuvien (omakuvien?) tuottaminen on joka tapauksessa visuaaliseen kulttuuriin osallistumista ja sen aktiivista rakentamista edes osaksi omin ehdoin.

Oli miten oli, ero miesvalokuvaajien piiloseksuaalisen estetiikan ja nuorten naisten epähäveliään karkeuden välillä pistää jopa tällaisen melko intohimottomasti feminismiin suhtautuvan tarkkailijan silmään. Se on vänkää.