29.12.07

Tuntematon elokuva

Saako ihmisten kuvia ampua näyttämöllä? Saako venäläiset esittää pesukoneina? Saako klassikkoteoksesta tehdä radikaalin uudelleentulkinnan? Ymmärtääkö pääministeri taidetta?

Kristian Smedsin Kansallisteatteriin ohjaama tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta on herättänyt kiivasta julkista keskustelua. Syitä on varmasti monia: kanonisoidun sotaperinnön uudelleentulkinta Suomen 90-vuotisjuhlan keskellä, "Suomi on kuollut"-julistus ammuittuine muotokuvineen, median tarve rakentaa "kohuja" - sekä aidosti maata koskettava ja järistyttävä teos. En ole itse näytelmää vielä nähnyt, mutta historiaa lukeneena tiedän, ettei tämä ole teatterimaailmassa aivan tavatonta. Aina silloin tällöin jokin teos pyrkii ja onnistuu provosoimaan sekä kansaa että mediaa.

Siitä puheen ollen: mistä mahtaa johtua, että tuntuisi absurdilta ajatukselta, että jokin suomalainen uutuuselokuva nousisi samalla tavalla myrskyn silmään?

Elokuvia tulee ja menee, mutta jos jostain kirjoitetaan, kirjoitetaan katsojaluvuista tai mahdollisista levityssopimuksista niihin tai näihin maailman maihin. Joskus kirjoitetaan myös teatterikoulusta valmistuneesta sievästä näyttelijättärestä tai nuoresta ohjaajasta, jolla on myös ajatuksia. Mutta että syntyisi keskustelua? Ainakin äkki-istumalta tuntuu, ettei meillä tehdä elokuvia, jotka heilauttaisivat yleisöä niin paljon, että vene olisi vaarassa keikahtaa.

Syitä on varmasti monia: elokuvan rahoituspolitiikan monimutkainen laskelmoivuus, elokuvakoulutuksen tasapäistävyys, elokuva-alan työkulttuuri - ja aidosti merkityksettömät teokset. Yksi suurimmista tekijöistä on varmasti elokuvan huono maine popcorn-viihteenä.

Kun nykytaiteesta keskustellaan, muistutetaan maallikkoja usein siitä, että taidetta ei ole tarkoitus ymmärtää tietyllä tavalla, vaan jokaisen oma kokemus on merkityksellinen. Tätä voinee pitää jonkinlaisena yleispätevänä taiteentulkinnan paradigmana - vaikka takarivistä huudellaankin sarkastisesti, että taiteilija ei edes itse tiedä mitä haluaa sanoa.

Elokuvassa on toisin. Kerronnassa tähdätään täsmäajatuksiin ja täsmätunteisiin. Kun elokuvan toinen käännekohta tulee käsikirjoituksen sivulla 87, kaikista katsojista tuntuu samalta. Ja jos elokuva on erityisen onnistunut, katsoja poistuu teatterista mielessään elokuvan yhden lauseen mittainen premissi, paitsi jos elokuva on erityisesti viihde-elokuva, jolloin teatterista poistutaan pää tyhjänä ja maha täynnä.

Toisin kuin teatteriyleisöllä, elokuvakatsojalla ei ole lupaa kokea omaa merkityksellistä kokemustaan. Kun tuotantokoneistossa siivilöidään akanoista vain sellaiset jyvät, joista kaikki pitävät yhtä paljon, on turha odottaa keskusteluakaan. Ainakaan sisällöstä. Eräs kriitikko kiinnitti taannoin huomionsa puheeseen suomalaisen elokuvan uudesta noususta. Tälle puheelle on leimallista se, että puhutaan katsojaluvuista - ei siitä, millaisia itse elokuvat ovat.

Taideteollinen korkeakoulu on pian liittymässä uuteen huippuyliopistoon yhdessä Kauppakorkean ja Teknillisen korkeakoulun kanssa. Elokuvataiteen osasto ei haluaisi liitokseen mukaan, ja sen opiskelijat ja henkilökunta ovatkin anoneet turvapaikkaa Teatterikorkeakoulusta. Toivottavasti pakolaiset otetaan vastaan. Tällä yhteistyöllä voisi parhaimmillaan olla ihmeellisiä hedelmiä.

14.12.07

Kuvat eivät riitä kertomaan

Yksi elokuvaharrastajien halvoista huveista on kerätä listaa asioista, jotka tapahtuvat elokuvissa eri tavalla kuin arkitodellisuudessa. Lista on pitkä: auton ovia ei lukita, parkkipaikka löytyy aina matkan kohteena olevan rakennuksen edestä, sankari ei koskaan käy vessassa eikä kännykän akusta koskaan lopu virta - ellei kyseessä ole kauhuelokuva.

Hitchcockin hieman epäilyttävän opetuksen mukaan elokuva on elämää, josta on jätetty tylsät kohdat pois. Kaikki yllä listatut omituisuudet ovatkin tarinankerronnan oikopolkuja. Elokuvantekijä olettaa, että katsojaa ei kiinnosta parkkipaikan etsiminen, joten hän jättää sen vaiheen tarinastaan pois.
Ilmiö tuntuu liittyvän nimenomaan elokuvaan. Miksi samat koukerot eivät pistä silmään kirjallisuudessa?

Yksi näkökulma löytyy elokuvaohjaaja Peter Greenawayn kirjoituksesta 105 Years of illustrated Text:


Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only.
Greenawayn väite on, että elokuva sopii tarinankerrontaan huonommin kuin kirjallisuus. Kun kirjassa mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta, tarvitaan seitsemän sanaa: "mies ajaa auton parkkiin ja poistuu autosta". Elokuvassa auto ajetaan juuri tiettyyn parkkiin, juuri tietyllä nopeudella, sen ovi avataan ja suljetaan, kenties lukitaan, joko oikealla tai vasemmalla kädellä.

Samalla, kun tarina on kerrottu hankalammin, on jätetty vähemmän tilaa mielikuvitukselle. Tämä kaikki siksi, että elokuva ei kerro - se näyttää. Greenaway jatkaa:
The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story.
Elokuvaharrastajien listaamia omituisuuksia ei voi välttää, jos haluaa kertoa elokuvalla tarinoita samalla tavalla kuin tarinoita kerrotaan kielellä. Greenaway haastaa elokuvan löytämään oman ydinosaamisensa. Toistaiseksi sitä ei ole vielä nähty - on nähty vasta reilut satakunta vuotta kuvitettua tekstiä.

5.12.07

Mediakasvatustapaus

Leikkaan kotikoneellani lomavideota, jossa kaksi lasta seikkailee kotieläinpuistossa. Juuri nyt kuvaruudulla on valtava sika, joka röhnöttää heinien päällä hämärässä karsinassaan ja tuhisee levollisesti. Valo siivilöityy lautojen välistä ja valaisee ilmassa leijuvan pölyn kuin elokuvissa. Lapset hiipivät varovasti sikaa kohti, kun eläin yhtäkkiä nousee jaloilleen. Lapset juoksevat kirkuen ja kikattaen ulos karsinasta kirkkaaseen päivänvaloon. Ja kohta, kun rohkeutta on kerätty, mennään taas takaisin hämärään.

Kuluneen viikon mediatapaus on Oikeutta eläimille -yhdistyksen julkaisema kuva-aineisto suomalaisesta tehotuotannosta. Televisiossa ja netissä julkaistussa aineistossa tunnelma on hyvin erilainen kuin kotieläinpuiston idyllissä. Nimettömien aktivistien kuvaamissa videoissa likaiset ja vammautuneet eläimet tungeksivat ahtaissa betonisokkeloissa.

Mitä uutta, saattaa kyynikko kysyä. Everybody knows! Kaikki ovat kuulleet, että eläinten kohtelu on keskentekoista. Tieto ei silti voita mielikuvia, jotka ovat peräisin lapsuuden idyllisistä kotieläinpuistoista ja lihanjalostajien aurinkoisista mainoskampanjoista. Eikä pelkkä tieto välttämättä ylitä uutiskynnystä.

Tehotuotantotempaus onkin paitsi mediatapaus myös ehdoton mediakasvatustapaus. Se osoittaa, mikä merkitys ja mahdollisuus on siinä, että kansalaiset ottavat mediavälineet omiin käsiinsä. Vaikka kynä kuinka olisi miekkaa vahvempi, se ei välttämättä pärjää kaikille niille aseille, joita mediatilan omistajilla ja vuokraajilla on. (Ei miekkakaan nykyaikaisessa sodassa ole enää ihan aseteknologian kärjessä.) Audiovisuaalisessa diskurssissa sananvapauden pitää tarkoittaa myös kuvan, äänen ja tilan vapautta. PISA-palkittu lukutaito ei riitä. Muuten se, jolla on eniten rahaa, vie eturivin paikat.

Toivottavasti Oikeutta eläimille -yhdistyksen kampanja sen ideologisista vaikuttimista huolimatta otetaan inspiraation lähteeksi koulujen mediakasvatuksessa. Mitä epäkohtia sinä olet nähnyt? Miten voisit jakaa kokemuksesi muiden kanssa? Näytä meille - ja muille!

Hyvä esimerkki löytyy Mikkelistä. Lyseon koulun ysiluokkalaiset voittivat Nelosen ja Unicefin järjestämän minidokumenttikilpailun videolla, jossa tutkitaan yksityisautoilun ongelmia. Dokumentissa selvitetään muun muassa, kuinka hyvin auton osia kierrätetään. Juttua varten oppilaat kävivät haastattelemassa huoltamoiden ja romuttamon työntekijöitä. Samalla he osuivat uutissuoneen: autokorjaamoissa haastatteluihin ei suostuttu, koska niissä ei kierrätetä!

Voitokkaaseen lyhytdokumenttiin tämä paljastus ei mahtunut, mutta ehkäpä oppilaat tekevät aiheesta vielä lehtijutun. Koulu tekee nimittäin säännöllistä yhteistyötä paikallisen Länsi-Savo-sanomalehden kanssa. Liekö sattumaa, että tätä porukkaa ohjastaa vastikään Aikakauslehdistön Mediakasvattajapalkinnon saanut äidinkielen lehtori Sari Noponen.