21.2.08

Eurooppalainen kokemus



Yle esitti tänään A-talk-ohjelman erikoisjakson, jonka aiheena oli Kosovon monimutkainen tilanne. Erikoista jaksossa oli se, ettei sitä lähetetty Pasilasta, vaan keskustelu oli taltioitu alkuviikosta Strasbourgissa. Vieraina oli neljä Euroopan unionin poliitikkoa eri maista, myös laajentumiskomissaarimme Olli Rehn. Ohjelmaa katsoessani koin eurooppalaisen kokemuksen.

Euroviisuja on markkinoitu eurooppalaisia yhdistävänä juhlana, mutta ne ovat liian juhlalliset. Euroviisut eivät synnytä kokemusta yhteisestä eurooppalaisesta arjesta. Sen enempää kokemusta yhteisestä euroopasta eivät synnytä jokapäiväiset uutiset, joissa kotimaiset poliitikot selittävät parhain päin sitä, kuinka hyvin oman maan etuja on Unionissa ajettu.

Matkailukin tuntuu edelleen turismilta, ei omalla pihalla käyskentelyltä.

Mutta tämäniltainen A-talk teki sen: koin ensimmäisen eurooppalaisen kokemuksen. Euroopan päättäjät tulivat olohuoneeseeni keskustelemaan yhteisestä ongelmasta ilman mitään ylimääräistä pönötystä ja julkilausumia, yhtä arkisina hahmoina kuin omatkin poliitikkomme tulevat olohuoneeseeni torstai-iltaisin. Huolimatta siitä, lähetettiinkö Kosovo-keskustelua muissa maissa (en tiedä), saatoin kuvitella, että samaa keskustelua seurattiin Kyproksella ja Espanjan baskialueilla. Kosovo oli tietysti otollinen aihe: meillä oli yhteinen ongelma ratkaistavana, ja vähän yhteistä vihollistakin - Venäjässä.

Ainakin meillä Suomessa EU-journalismi on väsyttävyyteen asti keskittynyt kansalliseen näkökulmaan. Se on omiaan korostamaan me ja muut -asetelmaa. Tänään torstaina Yle veti uudenlaisesta narusta, ja jos minulta kysytään, se toimi.

Euroopan unioni, hoi! Jos luet tätä blogia, tässä on terveiseni: lisää päättäjiä olohuoneisiin! Televisio voi yhdistää euroopan!

15.2.08

Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää

Tällä viikolla Tampereen kesäyliopisto järjesti Lapset ja tietoyhteiskunta -seminaarin, jossa käsiteltiin lasten ja nuorten suhdetta mediaan eri näkökulmista - pääasiassa tietysti mediakasvatuksen ja -suojelun kontekstissa. Itse olin paikalla torstaina edustamassa Nuorten Ääni -toimitusta hankkeen työntekijänä. Varsinaiset edustajat olivat kuitenkin toimituksen jäsenet, Tuulia Perttula, 16, ja Nelli Kampman, 14, jotka esittelivät toimintaa seminaariyleisölle.

Olen tietysti puolueellinen, mutta esitys oli hyvä. Se oli hyvin valmisteltu, innostuneesti esitetty ja jätti riittävästi tilaa uteliaille kysymyksille ja oivaltaville, valaiseville vastauksille. Iltapäivän lopuksi seminaarin vetäjä, Auroran koulun rehtori Martti Hellström, innostui vielä pitämään spontaanin kyselyvartin, kun paikalla tällä tavalla poikkeuksellisesti oli nuoria.

Esimerkiksi kysymys "mitä tulee mieleen sanasta mediakasvatus?" sai vastauksen, jota kaikki tiesivät odottaa, mutta jota kukaan ei olisi halunnut kuulla: mediakasvatus on keski-ikäisiä naisia valistamassa internetin vaaroista.

Matkalla juna-asemalle Nelli ja Tuulia naureskelivat rooliaan seminaariyleisön "koehamstereina", ja ihmettelivät, miksei näissä seminaareissa ole aina myös nuoria paikalla, kun heistä kerran puhutaan. Samaa ihmeteltiin oman virastoni henkilökunnan aloituspäivillä: miksi kaksisataa nuorisotyöntekijää kokoontuu väittelemään siitä, miten mediaa voisi käyttää nuorisotyössä - eikä kukaan kysy nuorilta mitään?

Stereotyyppinen seminaari on sellainen, jossa keskenään tutut asiantuntijat kertovat toisilleen sen, mitä toiset jo tietävät, ja lopuksi jää liian vähän aikaa keskustelulle. Vaikeat kysymykset on helppo kiertää, kun dialogille ei ole aikaa. Jos joku joskus provosoi debattiin, se menee persoonan piikkiin, koska itse asiaan ei ole aikaa tarttua. Silti - seminaareihin tullaan keskustelemaan, oivaltamaan uusia asioita ja kohtaamaan asioita eri tavalla kuin omassa arkityössä.

Monella tavalla tämä kauhukuva muistuttaa stereotypiaa kaupungin virkamiestyöstä, jossa keskustelu ja etenkin asianosaisten kuuleminen on aina hidaste ja ylimääräinen vaiva. Mutta jos ääntä ei kuunnella etukäteen, jälkikaiusta on sitäkin vaikeampi päästä eroon. Keskustelu käydään joka tapauksessa. Huonosti suunniteltu asuinalue pitää itse meteliä itsestään, marginalisoidusta ryhmästä tulee ennen pitkää huomion kohde ja mediakasvatuksen konnotaatiot alkavat elää omaa elämäänsä.

Sitä mukaa, kun käytännön päätöksentekovalta liukuu luottamushenkilöiltä virkamiehille, edustuksellisen demokratian toimintaedellytykset heikentyvät. Tämä osallisuusvaje koskee kaikkia ryhmiä, jotka eivät ole virkamiehistössä edustettuina - tällä hetkellä erityisesti nuoria, vanhuksia ja maahanmuuttajia. Jos suuntaa halutaan kääntää, on virkamiesten tultava vastaan, tehtävä työstään hieman vaikeampaa.

Kasvatus- ja nuorisotyö voisi tässä näyttää tietä muille hallintokunnille. Ehdotan, että vastedes kaikissa alan seminaareissa on mukana myös lapsia ja nuoria aktiivisessa roolissa, aiheuttamassa tervetulleita törmäyksiä ammatilliseen dialogiin. Kertomassa meille työntekijöille, mitä itseasiassa olemme tekemässä. Se on ehkä jostain muusta pois, mutta johonkin, mitä emme etukäteen voi päättää, se on lisää.

"Rohkeus on sitä, että tarttuu toimeen, vaikka pelkää", kannustaa Edu Kettunen kirjassaan Meri-Paavo ja Mehikäärme. Vanhojen tapojen muuttaminen on vaikeaa, mutta yllättävän usein tarkoituksenmukaista.