19.2.09

Tyhmä ei ole se, joka on tyhmä

Mikkosten maailma on Nelosen uusi viihdeohjelma, jossa seikkailee Timo T.A. Mikkosen mediaperhe. Ensimmäisen jakson jälkeen katsojat saavat äänestää, tehdäänkö Mikkosten arjesta pidempi sarja.

Kirjoitin tammikuussa Yleisradiosta ja sen julkisen palvelun tehtävästä. Tässä siihen vielä yksi näkökulma: Yleisradion tehtävä on mahdollistaa sellainen ohjelmanteko, jossa tekijät itse vastaavat ohjelman sisällöstä ja sen merkityksellisyydestä. Kaupallisten kanavien aggressiivisella esimerkillä ollaan menossa juuri päinvastaiseen suuntaan. Katsojat äänestävät ohjelman esiintyjistä (Idols, BB, Tanssii tähtien kanssa) ja näyttelijöistä (Haluatko filmitähdeksi & Levottomat 3), sisällöstä (chat-ohjelmat) ja nyt tekevät siis myös tuotantopäätöksiä.

Kaupallisen kanavan ohjenuorana on markkinatalouden kansanhokema: tyhmä ei ole se, joka tyhmää ohjelmaa tekee, vaan se, joka sitä katsoo. Tai: ohjelma ei ole huono, katsoja on. Tällainen ajattelu siirtää vastuun tuottajalta katsojalle, jonka taakse voi mennä piiloon kritiikkiä ja yhteiskunnallista keskustelua.

Toisaalta, Nelosen ohjelmapäällikkö Mikko Silvennoisella näyttäisikin olevan paljon enemmän luottoa katsojiin kuin ohjelmiensa tekijöihin:

"Katsojan ei tarvitse olla Mikkosten kanssa samaa mieltä, sillä kiinnostavin keskustelu käydään ohjelman esittämisen jälkeen kotisohvilla ja keskustelupalstoilla."

(Lähde: HS.fi)

2.2.09

Mediakasvatus - mikä ihana tekosyy

Eräänä tammikuun iltana Nuorten Ääni -toimituksen kokoukseen tuli uusi jäsen, lukiolaistyttö Espoosta. Paikalla oli lehtiryhmä, joten kokous alkoi havaintokierroksella, jossa jokainen saa kertoa yhden havainnon viikon varrelta: jonkun asian, joka on kiinnittänyt huomion, saanut ajattelemaan tai on muuten vain sillä hetkellä jakamisen arvoinen. Havainnoista keskustellaan yhdessä, joskus pitkäänkin, ja toisinaan niistä syntyy ideoita lehtijuttuihin.

Istuimme ringissä matalan pöydän ympärillä, tyynyillä. Puhuttiin pojasta, joka oli ampunut itsensä armeijassa, Gazasta, kaupungilla vastaantulleesta huumemiehestä, koulujen kierrätysroskiksista, Vantaankosken koulun kalapuikkojupakasta, äkäisistä bussia odottavista mummoista, hammaslääkäreihin kiintymisestä, vartijasta, joka potkaisi laitapuolen kulkijaa. Siitä, että aika on loppunut matkakortista.

Uusi jäsen ei vielä osallistunut keskusteluun vaan seurasi sivusta. Mietin, niin kuin työhöni kai kuuluu, miten hän mahtaa päästä mukaan puheliaaseen ryhmään. Viihtyykö hän? Ottaako ryhmä uuden jäsenen huomioon?

Kun tytön vuoro tuli, hän pahoitteli, ettei hänellä vielä ollut havaintoa - uusi kun oli. Hän halusi kuitenkin sanoa jotain. Se meni suunnilleen näin: "Tämän viidentoista minuutin aikana olen kuullut enemmän järkevää keskustelua kuin viimeisen vuoden aikana yhteensä!"

Helsingin kaupunki järjestää kerran vuodessa Avoimet foorumit, joissa nuoret ja päättäjät kohtaavat. Viime marraskuussa pohdittiin, miten nuorten hyvinvointia voisi Helsingissä edistää. Paikalla oli kolmattasataa nuorta eri kouluista. Yksi nuorten päättäjille esittämistä toiveista oli, että koulussa olisi viikottainen keskustelutunti tai että kaikilta oppitunneilta varattaisiin aikaa keskustelulle.

Saman toiveen olen kuullut nuorten suusta monta kertaa, viimeksi Ajankohtaisen Kakkosen kasvatusillassa viime vuoden lopulla. Ja sitä ennen, monta kertaa. Monet Nuorten Ääni -toimituksen jäsenet ovat iloinneet ääneen siitä, että toimituksen kokouksissa saa keskustella vakavasti, oikeista asioista.

En tiedä, saadaanko kouluihin koskaan oppituntia, joka olisi varattu pelkästään sille, että oppilaat saavat kertoa heille itselleen tärkeitä asioita ja keskustella niistä. Ehkä ne eivät mahdu opetussuunnitelmaan, tuntikehyksiin? Jos sellaisia kuitenkin halutaan, annan vinkin: pistetään ne vaikka viestintä- ja mediataitojen aihekokonaisuuden piikkiin. Toimittajan työhön kuuluva maailman havainnointi on hyvä tekosyy pysähtyä keskustelemaan, vaikka tunniksi. Eikä maksa mitään.