29.3.09

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 3: Rajaus

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

... Edellisessä merkinnässä: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää

Perusasia 2
Elokuvaaminen on rajaamista

Kuvataiteilijalta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taiteilija vastasi: otan vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta.

Elokuvan kuvaaminen on yksinkertaisimmillaan sitä, että painetaan kerran kameran rec-nappulaa. Se, mikä näkyy kameran ruudulla, tallentuu. Kun nappulaa painetaan uudestaan, tallennus loppuu. On veistetty pala aikaa. Ei kuitenkaan kaikkea, mitä tuona hetkenä maailmankaikkeudessa tapahtui, vaan marginaalisen pieni rajaus siitä.

Elokuvan kuvaaminen on siis rajaamista kahdessa suhteessa: tilassa ja ajassa. Mistään muotoseikasta ei ole kysymys, koska aikaa ja tilaa on äärettömästi. Kuvaaja valitsee sen pienen olennaisen näkymän siihen olennaiseen hetkeen, joka hänestä on merkityksellinen.

Samalla tavalla kuin kuvanveistäjä etsii kivestä hevosta, havainnoi kuvaaja todellisuutta ja rajaa pois sen, mikä ei ole hänen elokuvaansa.

2.1 Rajaus tilassa

”Kaukaa katsoen kaupunki, maaseutu ovat kaupunki ja maaseutu; mutta mitä lähempää katsoo ne ovat taloja, puita, kattotiiliä, lehtiä, ruohoa, muurahaisia, muurahaisen jalkoja, loppumattomiin.”

Claude Pascal

Kun asetamme kameran asemalaiturille kuvaamaan saapuvaa junaa, teemme päätöksen siitä, mitä haluamme katsojalle näyttää. Näytämmekö junan? Vain osan siitä? Näytämmekö aseman? Entä junaa odottavan väkijoukon? Näytämmekö kerjäläisen, joka istuu asemalaiturin reunalla? Kuten "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"-harjoitus osoittaa, minkä tahansa rajauksen sisällä on valtavasti informaatiota. Kuvan rajaus ja sommittelu vaikuttavat olennaisesti siihen, mikä kuvan kohteista kiinnittää katsojan huomion.

Ihmisen katse tulkitsee. Kun naputtelemme tietokoneen ruudulle yksinkertaisen hymiön :-) näemme itse asiassa iloiset kasvot. Kun menemme huonekalukauppaan, näemme satoja huonekaluja, jotka ovat kaikki hyvin erinäköisiä. Silti sekunnin murto-osassa pystymme erottelemaan ne tuoleihin, pöytiin, sohviin, hyllyihin ja kaappeihin. Hyvin pienikin vihje riittää informaation välittämiseen. Kuva muurahaiskeosta puun juurella riittää kertomaan, että ollaan metsässä. (Kuvassa siis on metsä, vaikka se ei näy!) Jos kokonaista metsää yritettäisiin kuvata ilmasta käsin, saattaisi katsoja nähdä kuvassa maan, vaikkei ruudulla muuta olisikaan kuin puita.

Kamera ei tee tällaista tulkintaa, vaan kuvaa sen, mitä linssin edessä näkyy. Siksi kuvaajan pitääkin olla tarkkana ja tulkita omia havaintojaan jatkuvasti. Miten kuvaan sen mitä näen? "Elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Ajattele kuvanveistäjää ja hevosta. Kymmenestä mielenosoittajasta voidaan saada iso joukko, jos kuva rajataan niin, ettei siihen jää tyhjää tilaa. Katsoja näkee mielenosoituksen ja tulkitsee ehkä, että se jatkuu kuvan reunojen ulkopuolella. Toisaalta suurikin mielenosoitus saattaa näyttää pieneltä, kun se kuvataan suuren eduskuntatalon rappusilla. Elokuvassa asiat ovat sitä, miltä ne näyttävät.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset:

Pää kamerana

  • Tämä sopii erityisesti nuoremmille oppilaille, mutta sopii lämmittelyharjoitukseksi myös vanhemmille.
  • Oppilaat jakautuvat pareihin, joista toinen on vuorollaan kuvaaja ja toinen kamera.
  • Kamera sulkee silmänsä. Kuvaaja rajaa näkymän viemällä parinsa haluamaansa paikkaan tilassa ja asettaa kameran (eli parinsa pään) sopivalle korkeudelle ja asentoon.
  • Kun kamera on paikallaan, kuvaaja antaa parilleen merkin esimerkiksi napauttamalla sormellaan kameran ohimoa.
  • Kamera ottaa kuvan avaamalla silmänsä hetkeksi, räpäyttäen. Sen jälkeen hän kertoo kuvaajalle, mitä näki.
  • Ennen tehtävää voidaan tehdä yhdessä pieni kokeilu: kukin sulkee silmänsä, asettaa oman nyrkkinsä silmiensä eteen ja ottaa kuvan. Pelottavaa!
Google earth
  • Tehtävässä yritetään tunnistaa maantieteellisiä paikkoja Google Earth -ohjelman ilmakuvista. Samalla opitaan tekemään havaintoja ja ymmärtämään kuvan rajaamista.
  • Opettaja tai joku oppilaista on tehtävänantaja, joka valitsee Google Earth -ohjelmasta näkymän johonkin paikkaan maapallolla. Paikka voi olla kotikaupungin kaupunginosa, Euroopan suurkaupunki, Suomen vesistö... mahdollisuudet ovat rajattomat! Sopikaa kuitenkin yhdessä, minkätyyppisestä kohteesta on kyse.
  • Näkymä zoomataan oikein lähelle, pieneen yksityiskohtaan. Asetuksista otetaan pois päältä kaikki tekstit ja grafiikat. Sen jälkeen kuva heijastetaan videotykillä luokan seinälle.
  • Samalla kun näkymää pikkuhiljaa laajennetaan, oppilaiden tehtävänä on ratkaista kuva-arvoitus: mistä paikasta on kysymys?
  • Tehtävä sopii hyvin vaikkapa eri vesistöjen opetteluun maantiedon tunnilla. Miettikää myös, voisiko samankaltaisen tehtävän tehdä jotenkin videokameralla?
Havainnointi on kuin urheiluselostus
  • Urheiluselostajan pitää tehdä jatkuvasti havaintoja ja kertoa niistä yleisölle. Kuvaaminen on usein samanlaista!
  • Valitkaa yhdessä jokin paikka esimerkiksi koulusta tai koulun pihalta. Kukin oppilas saa vuorollaan tehtäväksi seisoa tuossa paikassa minuutin (tai muun sovitun ajan), tehdä havaintoja ympäristöstään ja kuvata ne videokameralla - samalla selostaen, mitä kuvassa tapahtuu tai näkyy.
  • Esimerkiksi: "lintu lentää taivaalla", "rehtorin auto on pölyinen", "täällä tuulee" tai "kello on kohta kolme".
  • Tehtävä ei ole helppo! Kuvaajan pitää samaan aikaan tehdä havaintoja, kuvata ja selostaa. Ja aika kuluu...
  • Kun videot on kuvattu, ne katsotaan ilman ääntä. Muut oppilaat yrittävät arvata, mitä havaintoja kameralla on pyritty esittämään. Oikeasta arvauksesta saa pisteen sekä kuvaaja että arvaaja.
  • Harjoituksessa huomataan, että useimmat havainnot eivät välity katsojalle sellaisenaan. Katsojat saattavat tehdä kiinnittää kuvassa huomion aivan eri asioihin kuin kuvaaja ja tehdä niistä aivan omia tulkintojaan.
2.2 Rajaus ajassa

Kun kerromme tarinaa, voimme vaihtaa aikamuotoa preesensin, imperefektin, perferktin ja pluskvamperfektin välillä: juna saapuu asemalle, juna saapui asemalle, juna on saapunut asemalle, juna oli saapunut asemalle. Elokuva tapahtuu aina preesensissä: juna saapuu juuri nyt, ikuisesti.

Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovski ajatteli, että elokuva on ainoa taidemuoto, joka tallentaa aikaa. Tarkovskille elokuva oli ajan veistämistä. Kun painamme rec-nappulaa, emme tallenna vain sitä näkymää, joka on kameran ruudulla, vaan sen ajan, joka jää nappulan painallusten väliin. Kun katsomme elokuvaa, katsomme siis aikaa.

Elokuvantekijän kannalta olennainen kysymys on siis: miksi tämä hetki on merkityksellinen? Samalla tavalla kuin hän rajaa kuvan reunojen ulkopuolelle asioita, jotka eivät kuulu elokuvaan, hän rajaa asioita kuvan ajan ulkopuolelle. Hetki, jolloin rec-nappula painuu pohjaan ja alkaa tallentaa aikaa, on yhtä merkityksellinen kuin kivestä veistetyn hevosen ääriviiva.

Aiheeseen liittyvät harjoitukset

Lumière-elokuva
  • Ajan ja tilan rajaamista voi harjoitella tekemällä oman Lumière-elokuvan. Harjoitusta voidaan pohjustaa katsomalla esim. YouTubesta aitoja Lumière-veljesten elokuvia 1800-1900 -lukujen vaihteesta.
  • Elokuva tehdään asettamalla kamera jalustalla yhteen paikkaan. Kun näkymä on rajattu sopivaksi, kuvataan noin minuutin mittainen otos.
  • Elokuva on dokumentaarinen - kuvattua tilannetta ei siis lavasteta eikä näytellä.
  • Kuvaajan tehtävä on tallentaa sellainen hetki ja näkymä, joka sellaisenaan on kiinnostava ja merkityksellinen. Kuvaajan kannattaa etsiä tapahtumia, koska niissä näkyy ajan kuluminen. Tapahtumat voivat olla myös hyvin pieniä: esimerkiksi tuulessa heiluvia lehtiä tai bussia odottavia ihmisiä.
2.3 Elliptinen rajaus

Sulje hetkeksi silmäsi ja kuvittele oma elämäsi vilisemään filminauhana silmiesi edessä. Mitä näit? Todennäköisesti et nähnyt pikakelausta koko elämästäsi vaan yksittäisiä hetkiä, joiden välistä saattoi puuttua vuosia. Tämä on elliptistä kerrontaa.

Ellipsi on toinen nimi kolmen pisteen merkille "...", jolla merkitään lauseessa pois jätettyjä sanoja. Elokuvassa elliptisyys tarkoittaa sitä, että jotain kerrontaan kuuluvaa on rajattu pois näkyvistä. Toisin kuin se kivi, joka on veistetty irti hevospatsaasta, elliptisen rajauksen ulkopuolelle jäävä ei kuitenkaan katoa, vaan katsoja täydentää puuttuvat kohdat: Kun päähenkilö poistuu hetkeksi kuvasta, hän ei lakkaa olemasta. Uutistenlukijalla on myös vartalo, vaikka kuvaan olisi rajattu vain pää. Asemalle saapuu kokonainen juna, vaikka kuvattaisiin vain junan pyöriä. Elokuvan kohtaus loppuu siihen, että mies laittaa hatun päähänsä ja vetää takin harteilleen. Seuraavassa kohtauksessa hän kävelee jo kadulla. Tiedämme, että mies astui ulos talosta, vaikka sitä ei näytetty.

Elokuva ei kerro mitä tapahtuu vaan näyttää sen. Tapahtuma on aina katsojan tulkinta. Siksi on myös mahdollista tehdä elokuva jostain tapahtumasta ilman, että sitä näytetään - katsojan tulkinta riittää. Esimerkiksi kohtaus, jossa elokuvan päähenkilö astuu huoneeseen, voidaan kuvata niin, että näytetään vain muiden huoneessa olevien reaktiota. Elliptiset ratkaisut kutittavat katsojan mielikuvitusta: tiedämme, että jotain tapahtuu, mutta joudumme itse kuvittelemaan sen.

Aiheeseen liittyviä harjoituksia:

Ellipsi
  • Valitaan jokin yksinkertainen tapahtuma, esimerkiksi "juna saapuu asemalle", "nainen astuu huoneeseen" tai "poika tiskaa kattilan".
  • Kuvataan yhden tai useamman otoksen elokuva, josta tapahtuma käy ilmi ilman, että sitä näytetään. Tapahtuma voidaan rajata joko kuva-alan tai -ajan ulkopuolelle.
  • Harjoitus kannattaa tehdä vasta Kolme kuvaa -leikkausharjoituksen jälkeen.

28.3.09

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 2: Kuva ei kerro se näyttää

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Vuorossa ensimmäinen teoriaosuus.

... Edellisessä merkinnässä: Johdanto

Perusasia 1
Kuva ei kerro, se näyttää

Monet hienot elokuvat kertovat suuria tarinoita. Yleensä ajatellaankin, että elokuvassa on aina viime kädessä kysymys tarinankerronnasta. Näin ei kuitenkaan ole: ei filosofisesti eikä historiallisesti. Elokuvan runsaan satavuotisen historian aikana on vain huomattu, että elokuva on kohtuullisen hyvä tapa esittää tarinoita suurelle yleisölle - ei suinkaan paras, mutta viihdeteollisuuden näkökulmasta oikein toimiva. Nykyään useimmat elokuvat sisältävät tarinan, mutta välttämätöntä se ei ole. Todisteeksi kelvannee kaikkien aikojen ensimmäinen elokuva.

Elokuvan historia alkaa Lumieren veljesten yksinkertaisesta elokuvasta Juna saapuu asemalle, joka näyttää, miten höyryjuna saapuu asemalle. Ensimmäisenä elokuvana siitä on perusteltua lukea ensimmäinen elokuvan perusasioista: elokuva ei kerro, se näyttää.

Tutkitaanpa hieman tarinan ja elokuvan eroa. Tarina - joko puhuttuna tai kirjoitettuna - kertoo, mitä tapahtuu, mutta ei näytä sitä. Kun luemme tai kuuntelemme tarinaa, kuvittelemme, miten kaikki meille kerrottu tapahtuu. Kerrottu tarina yhdistää mielikuvamme loogiseksi kokonaisuudeksi. Jokainen on kuullut saman tarinan, mutta jokaisen mielikuvat ovat erilaisia.

Elokuva puolestaan ei sanallakaan kerro mitä tapahtuu - se vain näyttää. Elokuva ei varsinaisesti kerro, että juna saapuu asemalle, mutta päättelemme sen siitä, mitä näemme. Päätelmämme eivät kuitenkaan ole yksiselitteisiä. Yhtä hyvin voisimme ajatella, että elokuvassa kerrotaan ihmisistä, jotka odottavat junaa. Tai rautatieaseman päivästä, jossa yksittäiset junat ovat vain laivoja, jotka vierailevat satamassa. Jokainen katsoja on nähnyt samat kuvat, mutta ei välttämättä samoja tapahtumia tai niiden muodostamaa tarinaa.

Elokuvaohjaaja Peter Greenaway (Kokki, varas, vaimo ja rakastaja; Pillow book) väittää, että kirjallisuuden tapa kertoa tarinaa kutittaa yleisön mielikuvitusta paljon enemmän kuin saman asian kertominen elokuvassa. Greenawayn viesti onkin: jos haluat olla tarinankertoja, ryhdy kirjailijaksi, älä elokuvantekijäksi.

"Because we all know that literature is superior to cinema as a form of storytelling. It empowers the imagination like no other. If you want to be a storyteller, be an author, be a novelist, be a writer, don't be a film director. Cinema is not the greatest medium for telling stories. It is too specific, leaves so little room for the imagination to take wing other than in the strict directions indicated by the director. Read "he entered the room" and imagine a thousand scenarios. See "he entered the room" in cinema-as-we-know-it, and you are going to be limited to one scenario only."

"The cinema is about other things than storytelling. What you remember from a good film-and let's only talk about good films-is not the story, but a particular and hopefully unique experience that is about atmosphere, ambience, performance, style, an emotional attitude, gestures, singular events, a particular audio-visual experience that does not rely on the story."

Peter Greenaway: 105 Years of illustrated Text

Kirjallisuus siis kertoo sen, mitä tapahtuu - elokuva näyttää, miten se tapahtuu. Kääntäen: kirjallisuus jättää näyttämättä sen, miten jokin tapahtuu - elokuva jättää kertomatta se, mitä tapahtuu. Yksinkertaista, eikö?

Mitä elokuvakerronta sitten on, jos se ei varsinaisesti ole kerrontaa? Teknisesti ottaen elokuva on kameran tekemiä havaintoja kohteesta. Elokuvantekijä pyrkii esittämään kameran avulla yleisölle sellaisia havaintoja, jotka joko yksinään tai yhdessä ovat merkityksellisiä. Elokuvaohjaaja Andrei Tarkovskin (Stalker, Peili) mukaan "elokuvallinen kuva rakentuu taidolle esittää oma mielikuva kohteesta havaintona siitä."

Palataan taas asemalle, jonne höyryjuna on saapumassa. Kuvittele itsesi sinne. Jos haluat kertoa tapauksesta sellaiselle, joka ei ollut paikalla, joudut kirjoittamaan monta yksityiskohtaista kuvailevaa lausetta (joissa todennäköisesti pyrit kuvailemaan sitä, mitä näit). Tai - voit tehdä sen parilla hyvin rajatulla kuvalla, jotka näyttävät, miten kaikki tapahtui.

Jos siis haluat esittää yleisölle mielikuviasi ja havaintojasi, älä ryhdy kirjailijaksi - tee elokuva.


Aiheeseen liittyvät harjoitukset

"Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"
  • Pohditaan mitä sanonta "kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa" tarkoittaa.
  • Kirjoitetaan taululle: Hän tulee huoneeseen. Jokainen kuvittelee tapahtuman mielessään.
  • Piirretään samasta tilanteesta kuva. Kuvitellaan, että se pysäytetty hetki elokuvasta. Kuka astuu huoneeseen? Onko hän mies vain nainen? Minkä ikäinen hän on? Miten hän kävelee? Miten hän avaa oven? Miksi hän astuu huoneeseen? Keitä muita huoneessa on? Mitä he tekevät? Mihin kellonaikaan kuva on otettu? Mikä vuodenaika on? Sitä mukaa, kun yksityiskohtia keksitään, kuvaa täydennetään piirtämällä.
  • Tämän jälkeen pohditaan uudestaan, mitä kaikkea kuvassa tapahtuu. Nyt vaihtoehtoja on lukuisia: nainen pakenee gangstereita, huoneessa on juhlat, kello lyö kaksitoista, ovi narahtaa, seinä on punainen, naisen silmä on musta.

Mitä kuva kertoo?

  • Tämä on variaatio harjoituksesta "Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa"
  • Päätetään jokin aihe ja haetaan netistä siihen liittyvä kuva. Pohditaan, mitä kaikkea informaatiota kuva sisältää.
Miltä maailma näyttää?
  • Tehkää video, joka esittää, miltä kotikaupunkinne teidän mielestänne näyttää. Videossa ei siis puhuta ja esitellä vaan näytetään. Otsikkona voi olla esimerkiksi "Miltä Kerava näyttää?"
  • Jokainen ryhmä saa videokameran ja tehtävän: kuvatkaa 3 minuutin mittainen video, joka vastaa kysymykseen "Miltä kotikaupunkini näyttää?" Videon alkuun voi kuvata otsikon, jossa kysymyksessä on paikkakunnan nimi. Videon ei tarvitse sisältää ollenkaan puhetta.
  • Kun katsotte videoita, kirjoittakaa ylös adjektiiveja videon pohjalta. Kotikaupunki voi näyttää esimerkiksi likaiselta, suurelta, vilkkaalta, tyhjältä... Pohtikaa havaintoja yhdessä. Miksi tässä videoissa kylä näytti tyhjältä, mutta toisen ryhmän videossa vilkkaalta?

...Seuraavassa merkinnässä: Perusasia 2 - Rajaus.

Elokuvan uusi opetussuunnitelma, osa 1: Johdanto

Koulujen antama elokuvaopetus on kelvotonta. Se on vanhanaikaista, keskittyy vääriin asioihin ja on aivan liian pienimuotoista. Sama pätee soveltuvin osin muihin elokuvakasvatusta järjestäviin laitoksiin. Jotta asiassa päästäisiin eteenpäin, olen kirjoittamassa Elokuvan uusi opetussuunnitelma -nimistä pamflettia, joka tarjoaa paitsi ajatuksia, myös konkreettisia välineitä - esimerkiksi harjoituksia - opetuksen uudistamiseen.

Ajatukset ovat vain osittain omiani, samoin pamfletissa esiteltyjen harjoitusten alkuperäiset ideat. Siksi on ehkä soveliasta pitää myös kirjoitusprosessia avoimena. Julkaisen materiaalia tässä blogissa sitä mukaa kun raakatekstiä syntyy. Toivon kommentteja, täydennyksiä, tarkennuksia ja vastaväitteitä!

Aloitetaan johdannosta.


1. Johdanto

Mitä eroa on tekstillä ja kuvalla? Siinä missä teksti kertoo, kuva näyttää. Tämä on yksi elokuvan kolmesta perusasiasta, lainalaisuudesta, joiden varassa kaikki audiovisuaalinen kerronta lepää. Silti juuri nämä kolme perusasiaa ovat elokuvaopetuksen tarkimmin varjeltuja salaisuuksia.

Useimmat elokuva- ja videokurssit keskittyvät hyvin pinnallisiin sääntöihin ja teknisiin yksityiskohtiin, jotka ovat usein samassa suhteessa elokuvaan kuin riviväli on kirjallisuuteen. Suojaviiva, kuvakokojärjestelmä, kultainen leikkaus, liikkeestä leikkaaminen, hyppyskarvi , teleobjektiivi ja master-kuva ovat elokuvakerronnan kannalta toissijaisia käytännöllisiä tai esteettisiä keksintöjä. Ne ovat osa sääntökokoelmaa, jonka tarkoitus on tehdä elokuvan tekemisestä tai sen katsomisesta helpompaa. Ne eivät kuitenkaan auta ymmärtämään sitä, miten elokuvakerronta toimii, mitä ovat ne lainalaisuudet, jotka ovat läsnä aina, kun elokuvaa tehdään - riippumatta siitä, onko kyseessä näytelmäelokuva, dokumentaari, ajankohtaisinsertti, musiikkivideo tai Youtubessa julkaistu videoblogi.

Tässä oppaassa kerrotaan, mitä nuo perusasiat ovat, ja miten niitä voi oppia ymmärtämään.

Opas jakautuu kahteen osaan: teoriaan ja harjoituksiin. Teoria on tarkoitettu virikkeeksi niille, jotka opettavat. Mitä siitä jaetaan oppilaiden kanssa, riippuu oppilaiden iästä, kokemuksesta ja opettajan omasta harkinnasta. Tämän oppaan varsinainen anti on kuitenkin sarja pedagogisia harjoituksia, jotka avaavat elokuvan lainalaisuuksia käytännön kautta. Tällaisia harjoituksia ei ole juurikaan ollut ennen olemassa - ehkä siksi itse asiakin on jäänyt käsittelemättä.

llman elokuvan perusasioiden ymmärtämistä syntyy vain elokuvaa, jonka merkityksiä tekijä itse ei hallitse. Syytä ymmärrykseen kuitenkin olisi, koska elokuva on uusi kirjallisuus; se on väline, joka vaikuttaa kaikilla elämänalueilla politiikasta vapaa-aikaan. Elokuvaa tai sen lähisukulaisia on kaikkialla: elokuvateattereissa, tv-uutisissa, Youtubessa, kännyköissä ja mainostauluissa. Se ei ole vain viihdettä tai taidetta - se on kulttuurin ja identiteetin rakennusaine, josta todellisuus yhä suuremmalta osin rakennetaan.

Elokuvaa on joskus pidetty kirjallisuutta alempiarvoisena, muun muassa siksi, että se jättää niin vähän tilaa mielikuvitukselle. Tämä ei kuitenkaan kerro itse elokuvasta vaan siitä, miten elokuvaa yleensä tehdään. Tässä valta ja vastuu on niillä, jotka opettavat.

Olin taannoin puhumassa opettajille mediasta. Luennon lopuksi esitin kysymyksen. "Otetaan joku yleisesti huonona televisiona pidetty ohjelma. Vaikka Big Brother. Ketkä sitä tekevät?" Kuulijat odottivat vastausta uteliaina. Jatkoin: "Entiset suomalaiset peruskoululaiset."

Moni naama vakavoitui.


...Seuraavassa osassa: Perusasia 1 - Kuva ei kerro, se näyttää