20.12.11

Otteita kuvasuunnittelijan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)

Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan kuvasuunnittelusta. Huomattava spoilerivaara!



Sunnuntai 24.4.2011 

Donner kertoo kirjassaan, että Bergmanilla oli ajatus, että ehkä jokaisen kohtauksen voi kuvata vain yhdellä tavalla. Kameran paikka on moraalinen valinta.

Elokuvantekijänä kasvaminen on siksi varmasti hyvin samanlaista kuin ihmisenä kasvaminen. Aluksi tekee juuri ja juuri sen mitä osaa, yrittää pysyä pystyssä. Sitten muut kertovat, miten pitää toimia. Jossain vaiheessa alkaa tehdä päinvastoin. Sen jälkeen pakka menee sekaisin: huomaa, että mahdollisuuksia on rajattomasti, eikä niiden välillä valitsemista ole kukaan tehnyt mitenkään helposti.

On toki saarnamiehiä, filosofeja ja auktoriteetteja, joilla on omat näkemyksensä, teoriansa. Voi valita jonkun valmiin järjestelmän ja elää sen mukaisesti. Joskus joutuu olemaan eri mieltä toisten kanssa, toimimaan oman vakaumuksensa mukaisesti, mutta sen voi perustella. Kant, Jeesus tai äiti sanoi: tee näin. Vaikeinta on hylätä järjestelmät ja päättää itse, mikä on oikein.

Viimeiset vuodet olen yrittänyt sisäistää Tarkovskin näkemystä elokuvasta ajan veistämisenä. Ajatus on minusta aivan kristallinen, teoriassa, mutta minulla on ollut suuria vaikeuksia saada siitä käytännön otetta. Monet otokseni parin vuoden takaiselta Sveitsin matkalta tavoittivat juuri sen mitä haen. Samoin muutamat kuvat Fårön matkalta. Fiktion kuvaaminen on ollut vaikeampaa. Siinä tunnen aina palaavani niihin kaavoihin, jotka olen aikoinaan oppinut.

Pari kuukautta sitten luin Terrence Malickin uuden elokuvan The Tree of Lifen kuvaajan Emanuel Lubezkin haastattelun, jossa hän kuvaili Malickin työskentelytapaa.
“So the actors are performing the dialogue, but Terry isn’t interested in dialogue. So they’re talking, and we’re shooting a reflection or we’re shooting the wind or we’re shooting the frame of the window, and then we finally pan to them when they finish the dialogue."
Yhtäkkiä ymmärsin, mitä olen vuosikausia etsinyt. Tai sitten en ymmärtänyt, mutta jokin ymmärryksen kaltainen häivähdys mielessäni kuitenkin kävi. Malickin impressionistineen tyyli on pinnaltaan aivan erilainen kuin Tarkovskilla, mutta aloin nähdä niissä yhteyksiä. Molemmat kiinnittävät huomionsa siihen, mitä nyt tapahtuu. Usein elokuvassa tapahtuminen ymmärretään näyttelijän vuorosanoiksi ja eleiksi, ja unohdetaan, että ympärillä on kokonainen maailma (Malickin tapauksessa ehkä kokonainen universumi!). Juuri nyt tapahtuva aika saattaa ilmentää itseään paljon olennaisemmin jossain muualla. Tuulessa, pöydältä putoavassa astiassa, tuulessa hulmuavissa lakanoissa.

Katsoimme Youtubesta pätkän Malickin The New Worldista. Kiinnitin huomiota siihen, miten Malick käsittelee aikaa. Peräkkäiset otokset eivät olleet toisissaan kiinni ajallisesti. Aika saattoi hyppiä edestakaisin, ehkä kulkea rinnakkain itsensä kanssa, aika saattoi välillä kadota kokonaan tai pysähtyä. Malick ei rakentanut narratiivia, jonka perässä kameran pitäisi pysyä, vaan rakensi narratiivin itsenäisistä otoksista. Toinen hyvä esimerkki on saman ohjaajan Onnellisten aika -elokuvan loppukohtaus.



Tarkovskin metodia seuratessani olen ehkä alkanut pitää pitkiä otoksia jonkinlaisena päämääränä sinällään. Tapahtumien sitominen toisiinsa otoksen sisällä näppärillä kuvanvaihdoksilla - kuten Seikkailu-elokuvan ampumiskohtaus - on näyttänyt oikealta tavalta pakottaa kamera seuraamaan aikaa. Entä jos tekisi päinvastoin: sitomisen sijasta erottaisi?

Aloimme saada ajatuksesta kiinni. Olisiko käsikirjoituksessa hetkiä, jotka selvästi pitäisi kuvata omana otoksenaan? Voisiko nämä otokset irrottaa kohtauksen lineaarisesta ajasta esim. hyppyleikkauksilla? Esimerkiksi: Kun mormonit saavat oven auki ja menevät hyttiinsä, tyttö jää käytävälle katsomaan heidän peräänsä. Kun tämä leikataan irti jatkuvasta toiminnasta, hetki korostuu aivan eri tavalla.

Mitä jos koko koko käsikirjoituksen pilkkoisi tällaisiin osiin? Näyttelijöille on biittinsä (metodi, jonka opin aikoinaan Judith Westonin kirjasta), miksei niitä voisi olla myös kuvaajalle? Päätimme jakaa kohtaukset selvästi lyhyempiin "alakohtauksiin", joiden sisällä käytettäisiin jatkuvuusleikkausta ja välillä jonkinlaista hyppyleikkausta. Joku alakohtaus saattaisi koostua useammasta otoksesta, joku toinen taas vain yhdestä nopeasta hetkestä.

Sunnuntai 7.8.2011

Tänään teimme Laran kanssa kuvasuunnitelmaa. Viime kerralla, keväällä, olimme löytäneet uudenlaisen metodin: emme etsi käsikirjoituksesta kuvia vaan leikkauksia. Missä kohtaa ajan voisi katkaista? Mitkä kohdat haluaisimme kytkeä toisiinsa?

Tämä löytö veikin meitä eteenpäin vauhdikkaasti. Yllättäen löysimme tekstistä myös sellaista dynamiikkaa, joka paljastui vasta leikkauksilla. Esimerkiksi kuvanrepimiskohtauksesta löysimme leikkauskohdan, joka antoi mahdollisuuden muuttaa näyttelijöiden paikkoja kesken kohtauksen. Mitä jos tyttö olisikin ennen seuraavaa repliikkiä kömpinyt sängyn takareunalle, nojaamaan seinään?

Tätä on elokuvanteko! Hintana oli se, että emme juurikaan ehtineet miettiä kuvien rajauksia. Päätimme, että tässä elokuvassa sitä pohditaan vasta kuvauspaikalla.

Myöhemmin leikkausvaiheessa...

Jatkuvuusleikkaus on helppoa, koska oppikirjan säännöt ovat selvät. Kun säännöt hylkää, tulee vaikeampaa. Leikkauksia voi iskeä mihin vain ja kuinka paljon vain. Mikä tahansa kuva kelpaa edellisen jälkeen. Kuinka paljon on tarpeeksi? Eräänä yönä silppusin elokuvan täyteen leikkauksia ja aamulla otin suurimman osan niistä pois. Välillä olen saanut suuria oivalluksia, onnistumisen tunteita siitä, kun olen leikannut otosta pari sekuntia välistä pois. Montaasi on tehokas, mutta toisaalta varastaa helposti shown ja alkaa kahlita kuvavirtaa. Silti tässä metodissa on jotain vapauttavaa, jokin tunne oikeasta elokuvanteosta, ajan taivuttelusta ja manipuloinnista. Mietin, onko paluuta jalustalla kuvaamiseen ja säntilliseen leikkaukseen. Tämä tuntuu aidommalta.

Toisaalta. Katsoin äsken pätkän Joonatanin evankeliumia ja ihastelin sen täsmällisyyttä näyttelijätyössä ja kuvauksessa. Siinäkin on puolensa.

Otteita käsikirjoittajan päiväkirjasta (The Boy with the Eternal Truths)


Valikoituja muistiinpanoja The Boy with the Eternal Truths -elokuvan käsikirjoittamisesta. Huomattava spoilerivaara!





Sunnuntai 13.3.2011 klo 18:25
Olemme päättäneet tehdä elokuvan mormoneista. En tiedä mormoneista paljoakaan. Kävin kyllä muutama vuosi sitten tutustumassa Leppävaaraan avattuun mormonitemppeliin avoimien ovien päivänä, mutta henkilökohtaiset konktaktit jäivät silloin vähemmälle, koska pelkästään jonoa oli kymmeniä metrejä. Ovella heitä ei ole koskaan käynyt.

Kaikki alkoi pari vuotta sitten, kun Julieta kertoi kohtaamisesta mormonimiehen kanssa. Lähijunassa sattunut välikohtaus oli niin mainio, että sanoin heti, että siitä pitäisi tehdä elokuva. Sittemmin se on aina välillä kummitellut mielessä, mutta en ole aivan löytänyt siihen elokuvallista lähestymiskulmaa.

Muutama viikko sitten palasin pohtimaan tuota kohtausta. Halusin esitellä päähenkilön jollain tavalla junan ulkopuolella, yksin, ennen kohtaamista. Mietin valokuvaa, lompakkoa ja muistoja. Ja siinä se oli: kuittien tyhjentäminen lompakosta! Pieni välitilinpäätös. Juuri sellaista arkista symboliikkaa, jota juuri meillä on ollut tapana harrastaa.

Jotain silti vielä puuttui, enkä tiennyt mitä se olisi. Ehkä halusin vain irrottaa elokuvan siitä tositarinasta, johon se perustui. Mietin voisiko kohtaus tapahtua jossain muualla kuin junassa. Voisiko mormonin tilalla olla joku muu henkilö? Muu uskonlahko? Vanha herrasmies? Kaksi pikkupoikaa? Pikkupojat, tai pikkuraggarit, ehkä maahanmuuttajatpojat, tuntui nopeasti hyvältä idealta. Mormoneista oli vaikea saada otetta, mutta pikkupoikien ja nuoren naisen kohtaaminen olisi helposti käsikirjoitettava ja ohjattava. Elokuvalla olisi heti hyvä nimikin: Pojat. Eikä tarvitsisi ottaa selvää mormoneista.

Esittelin vaihtoehtoja Niksulle. Olimme yhtä mieltä siitä, että kohtaus ei voisi tapahtua muussa kulkuneuvossa kuin lähijunassa. Se on kaupunkilaistarina. Entä voisiko se tapahtua kokonaan yhdessä huoneistossa? Entä jos mormonit tulisivatkin ovelle? Junassa on muutenkin vaikeaa kuvata. Mutta huoneisto - olisiko se liian symbolinen muistojen vankila, niin kuin Emma-elokuvassa Vesan koti? Se toisi elokuvaan liian raskaan sävyn, ikään kuin tyttö olisi täysin valokuvan vanki, vaikka sen pitäisi olla vain pieni taakka. Kivi kengässä. (Tämä pitää muistaa: kivi kengässä!)

Sitten jokin loksahti: entä jos elokuva tapahtuisikin yöjunassa ja mormonit tulisivat yöjunan hytin ovelle! Ajatus nauratti meitä heti. Ja kuittikohtaus voisi tapahtua ravintolavaunussa. Kaikki yhdellä matkalla jostain jonnekin. Kuvauksellinen miljöö. Kevyt ja raskas samassa. Tutkimme heti yöjunien aikataulut.

Niinpä siis teemme kuin teemmekin elokuvaa mormoneista. Eilen ja tänään olen lukenut netistä kaikenlaista. Katsonut Youtubesta ja mormoniseurakunnan sivuilta videoita. Juha Itkonen on kirjoittanut mormoniaiheisen kirjan, Myöhempien aikojen pyhiä. Se on Lauttasaaren kirjaston hyllyssä. Entinen suomalainen mormoni on koonnut laajan nettisivuston, jossa selvitetään laajasti uskonlahkon historiaa ja toimintatapoja. Erityisen kiinnostavaa oli lukea siitä, miten mormonilähetyssaarnaajia opetetaan lähestymään ihmisiä. Luottamuksellinen suhde luodaan hyvin nopeasti uteliaisuudella, tarkoilla havainnoilla kodin yksityiskohdista ja kysymyksillä henkilökohtaisista asioista. Vasta sitten mennään asiaan. Aloin ymmärtää paremmin sitä, mitä M-junassa tapahtui.


Perjantai 1.4.2011 
Miten tyttö ja mormonipoika kohtaavat? Romanttisessa elokuvassa poika kävelisi käytävällä tyttöä vastaan ja juuri kun he ohittaisivat, pojan salkku aukeaisi, kirjat ja paperit leviäisivät lattialle. Tyttö pysähtyisi auttamaan. Tämä ei ole se elokuva, mutta auttaminen toimii aina. Etenkin, kun mormoneiden toimintatapaan auttaminen kuuluu. Miksi se ei voisi tapahtua myös toisin päin?

Torstai 6.4.2011
Elokuvamme yöjunassa ollaan kuin risteilyllä. Aika venyy erilaiseksi, ihmiset ajelehtivat ja ovat valmiina törmäilemään toisiinsa. Niin ei ehkä tapahdu yöjunissa oikeasti, mutta ajatuksessa on jotain viehättävää. Mutta miten tullaan toisen hyttiin?

Olin kirjoittanut hyttikohtaukseen, että tyttö kutsuu pojan sisään "tuu sisään". Leena kiinnitti siihen huomiota. Olin ajatellut sen varsin kasuaaliksi kohteliaisuudeksi, mutta enemmän se kuulosti samalta kuin tyttö sanoisi: "Olen odottanut sinua."

Olimme jumissa, josta pääsimme yllättäen keinolla, jonka löysin jostain kokeneen harrastajaelokuvakäsikirjoittajan työkalupakista. Tai ehkä ohjaajan? No, yllätyin itsekin oivalluksestani. Mitä tilannetta tytön ja pojan kohtaaminen muistuttaisi? Millaiset raamit voisimme rakentaa sen sisään katsojalta piiloon. Tulisiko poika tytön luokse kuin olisi unohtanut jonkun esineen? Kohtaisivatko he kuin hississä tai kuin tupakkapaikalla kohdataan? Olisiko toinen kuin hississä ja toinen tupakkapaikalla?

Entä jos tyttö ei olisikaan hytissään vaan olisi tullut käytävälle pesemään hampaitaan ja poika osuisi siihen paikalle? Siinä menettäisimme pojan aran röyhkeyden tulla tytön hyttiin. No, entä jos tyttö palaisi käytävältä hyttiin kesken keskustelun ja poika joutuisi seuraamaan tätä? En ole koskaan erityisesti pitänyt käsikirjoittamisesta, mutta nyt ihastuin hetkeksi. Sinänsä hyvä dialogi, jonka olin hieman epäinspiroituneena kirjoittanut sai tuekseen näyttelijöiden fyysisestä liikkeestä ja tilan vaihtamisesta koostuvan rakenteen, johon ripustettuna repliikit alkoivat elää.

Hieman aikaa jäi myös pohtia valokuvauskohtausta hytin käytävällä. Kirjoitin muistiinpanoihini: "Löysä. Tiivistä."


Sunnuntai 10.4.2011
Kun lyhensin käytäväkohtausta, kiinnitin huomioni salkkuun. Mormoni jättää sen käytävälle oven avaamisen yhteydessä ja tulee hetken päästä hakemaan sitä. Silloin tyttö rohkaistuu puhumaan. Mitä jos tyttö haluaisikin ottaa kuvan salkusta? Mitä salkussa on?

Pulp Fictionissa salkun sisältö on salaisuus. Se kaiketi viittaa Alfred Hitchcockin MacGuffiniin:

Kaksi miestä matkustaa junassa. Toisella on tavarahyllyllä iso, omituisen muotoinen paketti. Toinen mies kysyy: "Mitä siinä oikein on?" – "Se on MacGuffin." – "Mikä MacGuffin sitten on?" – "Sillä pyydetään leijonia Skotlannin Ylämailla." – "Mutta eihän Ylämailla ole leijonia." – "No sitten se ei ole MacGuffin."

MacGuffinilla ei ole varsinaista merkitystä katsojalle, mutta se motivoi tarinan hahmoja. Periaatteessa vastustan kaikkia tällaisia tarinankerronnan halpoja konventioita, mutta toisaalta niiden kanssa flirttailussa on myös huumoria.

Niin, mitä salkussa on? Ikuisia totuuksia, tietysti. Jostain lukemastani mormonikirjallisuudesta se jäi mieleen, "Jeesuksen Kristuksen ikuiset totuudet". Niitähän salkku on täynnä. Vastauksessa on ehkä mormonille epätyypillistä flirttiä, mutta toisaalta se motivoi hyvin kohtauksen jatkon.

Tyttö haluaa ottaa salkusta ja sen omistajasta kuvan. Kun kuva on otettu, tyttö nimeää sen ääneen "the boy with the eternal truths". Flirtti jatkuu, mutta lauseessa on muutakin. Näin tyttö nimeää hänet, joka tulee myöhemmin vapauttamaan tytön vanhan valokuvan taakasta. Ja se on söpöä, luulen, että Leena pitää siitä.


Torstai 14.4.2011
Käsikirjoituskumppanini on tarkkanäköinen ja armoton. Salkkukohtaus on ihan kiva idea, mutta... se on liian kiva. Tytöllä ja mormonilla synkkaa heti ja liian hyvin. Ja kun tyttö sitten lähtee tilanteesta ottamansa valokuvan kanssa, poika jää seisomaan junan käytävälle kuin päähenkilö lumeen Ultra Bran Jäätelöautossa. Se taas luo hyvin jännitteisen tunnelman, joka sotkee jännitteet vessan ovella ja hyttikohtauksen alussa.

Yritin vähän väittää vastaan ensin, mutta se oli vaikeaa, koska Leena oli oikeassa.


Lauantai 16.4.2011
Sain pelastettua "the boy with the eternal truthsin" heittämällä sen hyttikohtauksen alkuun. Kyllä, sielläkin se kuulostaisi aika itsevarmalta flirtiltä, ellei - tyttö puhuisi hammasharja suussa! Elokuvassa on ehdottomasti kiinnostavampaa se, kun joku yrittää jotain, sen sijaan että joku tekee jotain. Se on myös helpompi näytellä. Nyt tyttö yrittää olla itsevarma ja ehkä juuri siksi onnistuu olemaan sitä. Vieraskielisen vitsin lohkaiseminen mormonille yöjunassa hammasharja suussa, yöpaidassa. Se vaatii itsevarmuutta.

Keskiviikko 10.8.2011 (Harjoitusten jälkeen)
Huomasin, että käsikirjoituksessa on pari kohtaa, joissa en tiedä, mitä näyttelijöiltä haluan. Elokuvan tarina on sen verran outo, ettei käsikirjoitus itsessäänkään tarjoa niihin mitään kovin helppoja ratkaisuja. Luulen, että muutamassa kohdassa näyttelijät ovat hieman tyhjän päällä ja se näkyy kohtauksissa heti. Sille minun on siis tehtävä vielä jotain.

Elokuva olisi ehkä helppo ohjata tytön ja pojan soidinmenoiksi, mutta se olisi liian yksinkertaista, enkä usko, että siten saisi Roosasta ja Zachista parasta irti. Pitää löytää jotain vähän sattumanvaraisempaa ja vaarallisempaa. Minua piinaa jatkuvasti dramaturgin omatunto, joka vaatii näyttelijöille johdonmukaisia tavoitteita ja työskentelyä niiden eteen. Kuinka paljon sille pitää antaa periksi? Ohjaajana ymmärrän tarpeen, mutta ihmisenä en voi kuvitella, että esimerkiksi tämän elokuvan ensimmäisissä kohtauksissa tyttö varsinaisesti haluaisi mormonista mitään erityistä. Hän ajelehtii junan mukana.

Yksi vaihtoehto voisi olla tytön ohjaaminen arvaamattomammaksi. Se voisi sopia alkuperäisen tositapahtumien hahmoihinkin... Jos tytön tahtotila ja reaktiot vaihtuisivat jatkuvasti, mormonin sinnikkyys voisi näyttäytyä johdonmukaisempana toimintana. Samoin tämä rikkoisi elokuvan pintatasolla leijuvaa flirtin ilmapiiriä. Mutta tätä kaikkea varten minun on kuitenkin turvauduttava dramaturgiaan ja opiskeltava muutama uusi toimintaverbi.

The Boy with the Eternal Truths





Viime keväänä keksimme, että seuraavassa elokuvassamme esiintyisi kaksi mormonihahmoa. En tiennyt mormoneista mitään. Aloitin taustatyön lukemalla Juha Itkosen Myöhempien aikojen pyhiä -kirjan ja selaamalla sekalaisia nettisivustoja. Mutta se ei riittänyt.

Suomen mormonikirkon sivuilta saattoi tilata Mormonin kirjan. Postitusvaihtoehdon lisäksi oli mahdollisuus, että kirkon edustajat tuovat kirjan kotiin. Valitsin sen. Muutamaa tuntia myöhemmin, myöhään sunnuntaiyönä, sain sähköpostia, jossa varmistettiin, että olin itse tehnyt tilauksen. Virkailija oli myös tehnyt taustatyötä ja kertoi tutustuneensa "muutamaan työhöni."

Seuraavana päivänä minulle soitti amerikkalainen nuori mies ja sovimme tapaamisen. Hän tuli parinsa kanssa kylään perjantaina ja toivat kirjan. Tarjosin mehua, koska olin lukenut, että mormonit eivät juo teetä tai pepsi maxia. He kertoivat uskostaan ja minä yritin vähän vaivihkaa kysellä heidän taustojaan. Emme rukoilleet yhdessä, mutta kuuntelin. Kerroin, että en ole varsinaisesti uskonnollinen, vain utelias. En kertonut elokuvasta.

He kysyivät milloin voisimme tavata seuraavan kerran. Sanoin, että luen kirjan ja olen sitten yhteydessä, jos tuntuu siltä. Olin aivan varma, että joudun jollekin listalle, eikä minua jätetä koskaan rauhaan. Mutta ei heistä enää tämän tapaamisen jälkeen kuulunut.

Elokuva on kuitenkin valmis ja sen voi katsoa netistä vaikka heti. Kannattaa, se on melko lyhyt ja aika hyvä. Ja sitä saa kommentoida vaikka tähän blogiin!



P.S. Kerron myöhemmin lisää ajatuksia elokuvan käsikirjoittamisesta ja kuvasuunnittelusta!

10.12.11

Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!

"Ratkaisuksi suomalaisen keskustelukulttuurin heikkouteen Sasi tarjoaa sitä, että lehdet pyytäisivät vuorotellen eri puoluejohtajia kirjoittamaan tärkeistä aiheista juttuja, jotka poliittiset kilpailijat ja asiantuntijat sitten arvioisivat."


Kokoomuksen kansanedustajan Kimmo Sasin mielestä lehdistö ei enää toteuta tehtäväänsä kansan sivistäjänä, kertoo Helsingin Sanomat. Media on Sasin mukaan muuttunut yksiääniseksi, viihteelliseksi ja etenkin paikallislehtien kohdalla myös ammattitaidottomaksi. Lehdistön oikea tehtävä olisi tarjota vahvaa yleissivistystä, vaatia päätöksille perusteluja ja kertoa erilaisista vaihtoehdoista. Sasi arvelee, että keskustelukulttuuri kehittyisi, jos lehdet tilaisivat artikkeleita suoraan puoluejohtajilta.

Onneksi asiassa ei tarvitse odottaa päätoimittajien aloitteellisuutta, koska puolueet - erityisesti varakas Kokoomus - ovat jo sijoittaneet omaa rahaansa yhteiskunnallisen keskustelun kehittämiseen. Tämän päivän Hesarissa kirjoitusnäytteen antaa presidenttiehdokas Sauli Niinistö:

"Omalla ja yhteisellä toiminnallamme me kaikki puhallamme lisää hehkua huomiseemme. Tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!"


Samalla tavalla television ajankohtaisohjelmat voisivat antaa tilaa puolueiden omille inserteille. On epäreilua, että kokoomus joutui viime vaaleissakin itse maksamaan mainoskanaville siitä, että se sai tilaa tälle paremminvointivaltiota analysoivalle juttusarjalleen:




No niin päätoimittajat – tekojen kautta, yhteiselle hyvälle!