26.12.12

Elokuva ei kuulu elokuvateatteriin


"Vihaan ajatusta, että tekisin elokuvia iPadille. -- Elokuvat pitäisi nähdä teatterissa kavereiden kanssa, siirtyä maagisesti toiseen maailmaan."
Mikä on oikea paikka katsoa elokuvia? Helsingin Sanomissa uutta Hobitti-elokuvaansa markkinoiva ohjaaja Peter Jackson uskoo, että kotiteatterit ja älypuhelimet uhkaavat elokuva-alaa. Monet Jackson on samaa mieltä monien intohimoisten filmifriikkien kanssa: elokuva pitää katsoa elokuvateatterissa.

Iso kangas ja huippuluokan audiovisuaalinen tekniikka auttavat uppoutumaan elokuvan maailmaan. Tennispalatsin aukiota piiskaava räntäsade, syvenevä eurokriisi, viikonlopun sukujuhlat ja lähestyvä putkiremontti jäävät ulkopuolelle. Penkit ovat pehmeät. Ne auttavat katsojaa unohtamaan myös itsensä: ostoslistan takataskussa, eilisen riidan ja edellisenä yönä valvottaneet ajatukset.

Elokuvasalin insinöörityö ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan myös hyvä elokuva. Sellainen, jollaisen muun muassa juuri Peter Jackson osaa tehdä. Sen tarina tempaa mukaansa, ääni- ja kuvakerronta on kokonaisvaltaista, hyvä ja paha absoluuttista. Katsoja vajoaa syvemmälle istuimeensa jännittyäkseen hetkeä myöhemmin sen reunalle odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.

Aina hyvä elokuva ei kuitenkaan kuulu elokuvateatteriin. Miksi? Aloitan kertomalla ystävästäni Alexandresta, johon tutustuin opiskeluaikana Stadiassa.

Alexandre syntyi vuonna 1923 Ranskassa. Hänestä tuli jo nuorena elokuvaohjaaja ja -teoreetikko. Alexandre oli innostunut aikansa uusista ohjaajista Robert Bressonista, Jean Renoirista ja Orson Wellesistä, joiden ilmaisussa oli merkkejä aivan uudenlaisesta elokuvailmaisusta. Vanha elokuva oli hänelle lähinnä merkityksetöntä sirkushuvia.

Vuonna 1948 Alexandre kirjoitti julistuksen kamerakynästä, elokuvasta, joka ei ole vain tarinan kuvittamista vaan kameralla kirjoittamista niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään. Hän vaati elokuvalta omaa tietoista kieltä, joka nostaisi elokuvan taiteeksi muiden merkittävien taiteiden joukkoon. Hän halusi vapauttaa kameran juoniku­vioiden ylivallasta, joka kahlitsi kuvallisen ilmaisun kehittymistä.

Ja tavallaan juuri niin kävi: tuli elokuvan uusi aalto, tuli televisio, kotivideokamerat, kännykät, Youtube.

Kamerasta tuli kynän kaltainen väline, mutta vanha rintamalinja ei murtunut. "Elokuva kuuluu elokuvateatteriin"-teesin takana on edelleen käsitys elokuvasta sirkushuvina, joka täyttää aistimme kuvavirralla ja korvaa ajatuksemme tyhjänpäiväisellä suspensella

Mietin omaa suosikkiympäristöäni elokuvalle. Se olisi ehkä tällainen: yksin kotona, sohvalla, tv-ruudun ääressä, huhtikuisen sunnuntai-illan kelmeässä valossa juuri ennen pimeäntuloa. Niin että jollain tavalla olen samaan aikaan tietoinen itsestäni, koko huoneistosta, maailmasta ikkunan takana - ja tietysti katsomastani elokuvasta. Sopivalla hetkellä katseeni tai ajatukseni saattaa harhautua johonkin elämäni yksityiskohtaan, vaikkapa lehtitelineeseen. Näin elokuva liittyy ympäröivään maailmaan ja tähän hetkeen, tulee osaksi sitä.

Tennispalatsin kaltaisen laitoksen ympäristö on keinotekoinen. Multipleksin persoonattomassa salissa katsomani elokuva ei kiinnity omaan elämääni vaan johonkin näennäiseen, epäajassa tapahtuvaan. Toiseen maailmaan, kuten Jackson sanoo. Steriilissä tilassa esitetään huippuun asti hiottuja tuotteita, joiden tehtävä on tuntua ajasta, paikasta ja katsojasta riippumatta aina mahdollisimman samalta.

Käsikirjoittaja-ohjaaja Charlie Kaufman manaa eräässä haastattelussa, että verrattuna teatteriin "elokuvat ovat kuolleita", koska ne eivät vuorovaikuta katsojiensa kanssa. Hän haluaisi itse tehdä leffoja, jotka koetaan eri tavalla joka katsomiskerralla - esimerkiksi siksi, että katsoja itse muuttuu. Itse katsoin Kaufmanin mm. keski-ikäistymistä käsittelevän elokuvan Synecdoche, New York yhdessä vastasyntyneen perheenjäsenemme kanssa. Katsominen ei ollut aivan häiriötöntä, mutta olosuhteet varmasti muuttivat näkemääni teosta.

En ole pitänyt elokuvaa kovin hyvänä tapana viettää aikaa ystävien kanssa. Ehkä siksi, että elokuvan aikana keskusteleminen ei oikein sovi, enkä hyvän elokuvan jälkeenkään ole yleensä kovin puhelias. Ei siis kovin sosiaalista! Toisaalta pidän elokuvien katsomisesta ystävien kanssa. Ehkä tutun ihmisen vieressä istuminen vahvistaa kokemusta elokuvan liittymisestä omaan elämään. Ehkä elokuvaa katsoo itsekin eri tavalla, niin kuin Synecdochen äärellä. Elokuvateatterissa yhteisö taas on korostetun vieras ja tilapäinen.

Kävin usein edesmenneessä Bio Cityssä Rautatientorin laidalla. Sen pienet salit olivat kaikki erilaisia ja niissä oli vahva läsnäolon tuntu. (Joskus esimerkiksi kohisevan vesiputken takia.) Nykyään suosikkini on pääkaupunkiseudun ehkä kaunein elokuvateatteri, Kino Tapiola. Perinteikäs funkisrakennus ei sulje maailmaa ulkopuolelleen samalla tavalla kuin isoveljensä naapurikaupungissa. Valkoisen salin kaareva holvimainen katto ja punaiset verhot näyttävät ihmisen tekemiltä. Ehkä se ei ole paras sali Peter Jacksonin elokuville.


Jackson on kuitenkin oikeassa: yleisön katselutottumukset vaikuttavat siihen, millaisia elokuvia tehdään. Ei varmasti ole sattumaa, että valtavirtaelokuvat muistuttavat toisiaan yhtä paljon kuin pääkaupunkiseudun uusien teattereiden salit.

Onneksi niiden ulkopuolella on yhä elämää.

(EDIT: Lisäsin huomion katsomiskertojen samankaltaisuudesta ja Charlie Kaufman -kappaleen.)

22.11.12

Elokuvissa ihmissuhde on tarina halusta

"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --
Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --
Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."
Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.

Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?


Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.

Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.

Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.

Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.

Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?

Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.

Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.


Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.

Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.
"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."
Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.

Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.

16.11.12

Mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria?


Työpaikkani Nuorten Ääni -toimitus sai tiistaina oikeusministeriön Demokratiapalkinnon. Palkinnon ottivat vastaan toimituksen jäsenet Maija Koivistoinen ja Nuutti Sinisalo, joista jälkimmäinen tässä valmistautuu pitämään kiitospuhetta.

Tänä vuonna palkittiin hankkeita, jotka edistävät nuorten osallistumista ja vaikuttamista. Muut palkinnonsaajat olivat Muuramen nuorten yrittäjyystalo Innola ja lastensuojelunuorten kehittäjäryhmä Nuoret kehittäjät.

Loppuviikon aikana olen päässyt moneen kertaan pohtimaan ääneen, mitä palkinto merkitsee. Ja mitä oikeastaan palkittiin?

Viraston työntekijän on helppo ajatella, että palkinto on tunnustus sille työlle, jota olemme tehneet nuorten osallisuuden eteen. Tulkinnanvaraa on siinä, kuinka laajoina tuon työn raamit nähdään. Palkittiinko yksittäinen hanke vai se perintö, josta hanke on syntynyt? Vai koko virasto? Toivottavasti kaikki nämä. Nuorten Ääni -toimituksessa on syntynyt nuorten toiminnan ja julkaistujen juttujen lisäksi paljon hyödyllisiä työmenetelmiä ja uutta nuorisotyön perintöä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman nuorisoasiainkeskuksen tietoista panostamista kehitystyöhön.

”Toiminnassanne on mukana innovatiivisuutta, positiivista asennetta ja ennen kaikkea lasten ja nuorten omaehtoista toimintaa. -- Toimitte kukin erilaisten, mutta kokonaisuuden kannalta hyvin tärkeiden teemojen parissa. Näitä ovat syrjäytymisen ehkäisy, osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen sekä lasten ja nuorten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen”, presidentti kiitteli, mutta kiitti samassa yhteydessä myös kaikkia muita lasten ja nuorten hyväksi työskenteleviä.

Viraston työntekijän ja presidentin lähestymistapa on kuitenkin oireellinen: ajattelemme työtä, jota me työntekijät teemme nuorille. Osallisuustyössäkin nuoret on liian helppoa nähdä toiminnan kohteina.

Demokratiapalkinto on vähintään yhtä paljon tunnustus nuorten ryhmälle, joka on jo kuusi vuotta toiminut yhteiskunnan hyväksi – vapaaehtoisesti. Nuoret tulevat toimitukseen kukin omista motiiveistaan, mutta ryhmän toimintaa yhdistää yksi asia: Nuorten Ääni -toimitus tekee maailmasta paremman ja tasa-arvoisemman paikan myös muille nuorille ja aikuisille.

Pari vuotta sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Ei siis ehkä ole sattumaa, että nuoret nähdään mediassa hyvin harvoin aktiivisina toimijoina, joista on yhteiskunnalle hyötyä. Nuorison ongelmat saavat yhteiskunnan tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Silloin jää helposti huomaamatta, että myös yhteiskunnalla on ongelmia, joita nuoret haluavat ratkaista. Siinäkin me aikuiset voimme olla avuksi.

Tätä olisi syytä pohtia varsinkin nyt, kun keskustellaan nuorten syrjäytymisestä. Kuinka usein puhumme siitä, mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria juuri nyt? Miksi he ovat tarpeellisia? Ovatko?

Tarpeellisuus nimittäin – on hyödyllistä.



P.S. Kävimme Katan ja Aleksein kanssa tänään Aamu-tv:n vieraina puhumassa viisaita. Haastattelun voi katsoa täältä. Lopussa kysyttiin, mitä vastaavan toiminnan käynnistäminen muualla Suomessa vaatisi. Kotimatkalla keksin, mitä olisin halunnut sanoa: Se vaatii mediataloilta ja vaikkapa paikallislehdiltä halua ja rohkeutta jakaa valtaansa myös nuorille. Demokratiassa se on välttämätöntä. Hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet mm. Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti.

13.10.12

Mediakasvatus tarvitsee Lönnrotin ja deittisivuston



"Miten voi tiedonjako olla vaikeaa, kun työskennellään median, viestinnän, kommunikaation parissa?"
Keltaiselle post-it-lapulle kirjoitettu piikki tiivisti Mekun järjestämän ensimmäisen Mediakasvatusfoorumin puheenaiheet. Reijo Kupiainen kirjoitti jo omia huomioitaan tilaisuudesta. Täydennän listaa muutamalla ajatuksella, jotka itselle jäivät mieleen. Osa on omia, osa muiden.


1. Mediakasvatusasiamies

Ongelma: Mediakasvatukseen liittyvä tieto - tutkimustulokset, uutiset ja käytännöt - ei kulje kunnan sisällä eikä kuntien välillä. Ei ole keskitettyä väylää, jonka kautta mediakasvatuksen parissa työskentelevät voisi tavoittaa.

Ratkaisu: Jokaisessa Suomen kunnassa pitäisi olla nimetty mediakasvatusasiamies, jonka kautta mediakasvatukseen liittyvä tieto kulkee kuntien sisällä ja kuntien välillä. Tehtäviin voi kuulua myös mediakasvatuksen suunnittelua. Tehtävä olisi poikkihallinnollinen ja myös kulut pitäisi jakaa hallintokuntien kesken. Pienemmissä kunnissa tätä varten tuskin tarvitaan uutta työntekijää.


2. Mediakasvatuksen Lönnrot

Ongelma: Mediakasvatuksen kenttä on pirstoutunut. Rahoituksen takia toiminta koostuu alkavista ja päättyvistä hankkeista, joiden koordinointi on vaikeaa tai mahdotonta. Toimijoiden on vaikea hahmottaa omaa paikkaansa mediakasvatuksen valtakunnallisessa tai kansainvälisessä kuvassa. Hankkeiden tulokset dokumentoidaan vaihtelevasti ja ne leviävät vielä vaihtelevammin. Toiminnassa ei usein ole mahdollisuutta varata aikaa toiminnan konseptointiin - mallin levittämisestä puhumattakaan - koska se on pois varsinaisen toiminnan järjestämisestä. Eikä hyvä mediakasvattaja välttämättä ole hyvä konseptoija.

Ratkaisu: Mediakasvatus tarvitsee moderneja Lönnroteja, kiertäviä konseptityöntekijöitä, jotka kiertävät kentällä ja tallentavat hyviä käytäntöjä. Mediakasvatuksen Lönnrot osaa konseptoida toiminnan monistettavaksi malliksi ja viedä sen eteenpäin. Samalla hän auttaa paikallisia työntekijöitä itseymmärryksessä. Mihin konktekstiin heidän toimintansa sijoittuu, missä muualla tehdään samanlaista toimintaa, mitkä menetelmät voisivat olla täällä toimivia.

Kenttä on valtakunnallinen, joten työntekijät voisivat hyvin olla vaikkapa Mekun palkkalistoilla. Mediapedagogi Jukka Haverin kanssa syntyi myös ajatus "negatiivisesta mediabussista". Sen sijaan, että Ylen Mediabussi kiertää Suomea vain järjestämässä mediatoimintaa, se voisi myös imeä sitä itseensä ja kuljettaa eteenpäin. Sitähän oikeat bussitkin tekevät!


3. Mediakasvatuksen deittisivusto

Ongelma: Pirstaleisuuden takia mediakasvatusta järjestävien tahojen on vaikea löytää toisiaan. Miten sanomalehti tavoittaa opettajan, miten nuorisotyöntekijä löytää elokuvantekijän?

Ratkaisu: Mediakasvatuksen alalla toimivat tarvitsevat deittisivuston, josta voi etsiä kumppania projekteihin. Deittisivustolla opettajat, lastentarhanopettajat, nuorisotyöntekijät, kirjastotyöntekijät, elokuvantekijät, sanomalehdet, tv-yhtiöt ja tutkijat löytäisivät toisensa tositarkoituksella.



4. Tietoiskut kotiin

Ongelma: Mediakasvatukseen liittyvä tieto ja menetelmät on suunnattu kasvatusalalla työskenteleville. Vanhempien tavoittaminen on vaikeampaa.

Ratkaisu: Tietoa kuvaohjelmien uusista ikärajoista on menestyksellä levitetty televisiossa. Tv-yhtiöt oli helppo saada mukaan. Ikärajat eivät kuitenkaan ole sama asia kuin kasvatus. Vanhemmille, lapsille ja nuorille voisi ohjelmien välillä viestiä myös vinkkejä kotona tapahtuvaan mediakasvatukseenEsimerkiksi tällaisia. Lähtisivätkö kanavat mukaan? Ylen ainakin olisi vaikea kieltäytyä.

22.9.12

"On hienoa, että on tullut ryöpytystä" – eli mihin politiikkaa tarvitaan – Osa 2: Vastaus


Viisi päivää sitten lähetin Ihan tavallisia asioita -työryhmälle kysymyksen (lue osa 1). Halusin tietää, millaiseen mekanismiin he uskovat paljon kritiikkiä saaneen kampanjansa vaikutusten perustuvan. En saanut vastausta, joten päätin lähestyä suoraan yhtä työryhmään osallistuneista järjestöistä, Väestöliittoa. Se olikin helpompaa. Alle minuutissa sain puhelimen päähän liiton toimitusjohtajan Helena Hiilan.

Mutta siitä pian enemmän. Puhutaan ensin hieman politiikkaa!

Ihan tavallisten asioiden saamaa kritiikkiä on julkisissa puheenvuoroissa pidetty muun muassa epäreiluna, ivallisena, poliittisena ja ennen kaikkea haitallisena. Logiikka on tämä: jos hyviä ehdotuksia pilkkaa ja kritisoi, ne eivät ehkä toteudukaan. Tällä kertaa näyttää kuitenkin siltä, että juuri kriittinen reaktio on auttanut kampanjan onnistumisessa. Tämä johtuu siitä, että kritiikki on ollut, kuten syytös kuuluu, poliittista. Samalla se on tuonut esiin kampanjan poliittisen luonteen.

Presidentti Sauli Niinistö on puheenvuoroissaan pyrkinyt korostamaan, että hänen työryhmänsä esitys ei ole poliittinen, eikä sitä pidä arvioida sellaisena. Tätä vastaan on kuitenkin muutamia varsin vahvoja todisteita.

Ensinnäkin: Sauli Niinistö on poliitikko ja presidentin tehtävä on poliittinen toimi. Vaikka olisi sattumaa, että Ihan tavallisia asioita -kampanja julkaistiin juuri kuntavaalien alla, on nuorten syrjäytyminen aiheena mitä (kunta)poliittisin. Olihan se yksi Niinistön kärkiteemoista presidentinvaaleissakin.

Niinistö on varmasti oikeassa puolustaessaan työryhmänsä jäseniä oikeistolaisuussyytöksiä vastaan, mutta samalla hän harhauttaa tahallaan. Kritiikki ei ole niinkään kohdistunut yksittäisiin ehdotuksiin kuin Niinistön omaan tehtävänantoon, jota taas on hyvin luontevaa pitää poliittisena. Presidentin idea syrjäytymisen ehkäisyn arkisista keinoista muistuttaa kovasti Kokoomuksen sloganeita aiemmista vaaleista. Muistattehan Bob Helsingin Vihreällä on ainakin viisi miljoonaa sävyä -kampanjan ja puheenjohtaja Kataisen toiveet välittämisestä.

Ihan tavallisia asioita -kampanja on todellakin saanut osakseen paljon pilkkaa. Se on hyvä. Satiiri on perinteikäs ja tarpeellinen osa politiikkaa. Vallan vastavoima on nauru. He, jotka ovat vaatineet kritiikin vaimentamista, ovat demokratian näkökulmasta yksiselitteisesti väärässä. Lisäksi he ovat väärässä muutenkin. Kampanjan kohtaama kritiikki on ollut syrjäytymisen ehkäisylle hyväksi. Tätä mieltä on myös työryhmän jäsen, Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila, joka vastaa puhelimeen perjantaiaamuna.

Nyt saan vihdoin vastauksen kysymykseeni! Miten presidentin julkistamat elämänohjeet muuttavat suomalaisten käyttäytymistä?

Hiila korostaa aluksi olleensa mukana vain kommentoimassa ehdotuksia, eikä hän vastaa kampanjan tiedottamisesta. Siksi hän vastaa kysymykseeni nyt "vähän niin kuin kansalaisena". Mutta vastaa kuitenkin.

Hiilan mukaan työryhmän lähtökohtana oli se, että netissä julkaistu opas tarjoaa yksinkertaisia neuvoja siihen, miten lapsia ja nuoria voidaan kohdata. Vinkkejä voi jokainen itse lukea ja miettiä.

"Kaikki tietysti ymmärtävät, että tarvitaan myös rakenteita", Hiila tarkentaa ja muistuttaa, että Väestöliitossa tehdään aina vaalien alla ohjelma siitä, millaisia yhteiskunnallisia muutoksia tarvittaisiin. Mutta myös arjen keinoista puhutaan. Väestöliiton asiantuntijat käyvät vierailemassa esimerkiksi koulujen vanhempainilloissa.

Mutta miten hyvät neuvot muuttuvat toiminnaksi? (Tästä ongelmasta kirjoitan enemmän edellisessä osassa.)

"Nämä ovat niin yksinkertaisia asioita, eivät mitään rakettitiedettä. Jokainen voi tehdä jotain."

Hiila kertoo, että vanhempainilloista on saatu paljon hyvää palautetta. Silloin kun Raisa Cacciatore on puhumassa, voi tupa olla aivan täynnä. Ehkä joku silloin ajattelee, että "onhan se noin, en ole tullut ajatelleeksi".

"Mutta tietysti jos tehtäisiin tieteellinen tutkimus, jossa katsottaisiin, että miten oli ennen ja miten sen jälkeen, ja sitten vielä vaikka vuoden päästä tutkittaisiin uudestaan, niin ehkä ei niin paljon muutoksia löytyisi."

Hiila kuitenkin uskoo, että kampanjan saamasta julkisuudesta on apua ihmisten tavoittamisessa, vaikka huomio onkin ollut negatiivista.

"Toivoisin, että ihmiset lukisivat oppaan itse, eivätkä uskoisi tätä ivallista kritiikkiä. Esimerkiksi minä työnantajana olen alkanut ajatella, että on hyvä neuvo työllistää nuoria."

Oliko kampanjan saama vastaanotto Väestöliiton toimitusjohtajalle yllätys?

Ei kokonaan. Hiila kertoo sanoneensa jo työryhmässä, että varmasti tulee myös kritiikkiä. Puoluepoliittinen leimaaminen kuitenkin yllätti.

"On ollut loukkaavaa, että meidät (työryhmän jäsenet) on leimattu äärioikeistolaiseksi näiden neuvojen takia. En minä ole sellainen."

Osallistuminen ei kuitenkaan kaduta.

"Olen alkanut ajatella, että on hienoa, että on tullut tällaista ryöpytystä. Kuntavaalit on tulossa." Hiila arvelee, että nyt nuoria ei voida sivuuttaa, eivätkä nuorten asiat jää vanhusten jalkoihin.

"Ehkä tää menikin hyvin."


Kummat siis olivat oikeassa, Niinistön vai vastustajien joukot? Elämänohjeet vai rakenteet?

Oikea vastaus on näiden kahden vaihtoehdon välinen kiista. Nuorten syrjäytymisestä ei tullut median puheenaihetta ja kuntavaaliteemaa presidentin hyvän avauksen ansiosta, eikä siksikään, että avausta äänekkäästi vastustettiin. Tarvittiin ihmisiä, jotka innostuivat näiden kahden törmäämisestä.

Kuntavaaleissa, kuten politiikassa aina, on kyse siitä, että meillä on erilaisia intressejä ja olemme oikeista ratkaisuista eri mieltä. Siksi tarvitaan avauksia, vasta-argumentteja, satiiria ja pilkkaa.

Fantasia konsensuksesta, teoria siitä, että jos vain olisimme kaikki yhtä viisaita, olisimme aina asioista samaa mieltä, on virtahepo, joka pitäisi pian kantaa ulos kansakunnan olohuoneesta. Politiikassa tärkeimpiä ovat usein juuri ne asiat, joista olemme eri mieltä. Niiden eteen nähdään eniten vaivaa.

Jos virtahepo olisi saanut päättää, Niinistön kampanja olisi vaiettu kuoliaaksi, tavallisia.fi-sivustolla ei kävisi kukaan ja kuntavaaleissa ja pääkirjoituksissa puhuttaisiin jostain aivan muusta kuin nuorten syrjäytymisestä.

21.9.12

"On hienoa, että on tullut ryöpytystä" – eli mihin politiikkaa tarvitaan – Osa 1: Kysymys

Keskustelu nuorten syrjäytymisestä oli loppua juuri kuntavaalien alla, mutta 7.9. Jakomäen koululla tapahtui jotain. Syrjäytymisestä tuli median ykkösaihe ja nuorista sittenkin yksi tämän vuoden kuntavaaliteemoista. Siihen tarvittiin sekä presidentti Sauli Niinistön julkistamaa Ihan tavallisia asioita -kampanjaa että sen äänekkäitä kriitikoita. Mutta kummat olivat oikeassa?

Kampanjan saamaa kritiikkiä on luettu monella tavalla. Minä olen ymmärtänyt sen näin: Kun Ihan tavallisia asioita tarjoaa elämänohjeita syrjäytyneen läheisille, se sivuuttaa tärkeämmän ongelman – syrjäytymistä aiheuttavat rakenteelliset viat yhteiskunnassa. Kriitikot ovat pitäneet tätä poliittisena valintana ja reagoineet siihen siksi poliittisilla argumenteilla ja poliittisella satiirilla.

Myös kampanjan puolustajien puheista on tehty monta tulkintaa. Omani on tällainen: Elämänohjeet eivät ole ristiriidassa rakenteellisten korjausten kanssa, vaan molempia tarvitaan. Elämänohjeet voivat kuitenkin parhaimmillaan ehkäistä syrjäytymistä ja näin vähentää tarvetta yhteiskunnan teknisille toimenpiteille. Vastustajien ivallista kritiikkiä on pidetty kampanjalle ja syrjäytyneille vahingollisena.

Otetaan tämä puolustuspuhe todesta, kokeen vuoksi. Näin toimittajien olisi pitänyt tehdä jo aiemmin ja esittää kysymys, jota ei ole kysytty: Miten nämä elämänohjeet itse asiassa toimivat? Onko tarkoitus – niin kuin kriitikot ovat ivanneet – että syrjäytynyt tai hänen läheisensä löytävät ohjeet, lukevat ne ja muuttavat käyttäytymistään? Entä miten ohjeet tavoittavat oikeat henkilöt? Miksi he muuttavat käyttäytymistään? Mikä on se mekanismi, prosessi, jolla elämänohjeet muuttuvat toivotunlaiseksi käyttäytymiseksi syrjäytyneen lähipiirissä?

Lähetin tämän kysymyksen Ihan tavallisia asioita -työryhmälle. Sain heti automaattisen vastauksen, jossa kiitettiin mielenkiinnosta ja luvattiin lukea viestini pikimiten ja vastata tarvittaessa.

Sitä odotellessa kerron teille hieman rakenteista. Niinistön kampanjan hengessä lähestyn asiaa arkipäivän näkökulmasta.

Työhöni kuuluu mediakasvatuksellisten harjoitusten ja työmenetelmien suunnittelu. Toteutan ja kokeilen niitä pääasiassa Nuorten Ääni -toimituksessa. Se on ryhmä 13–19-vuotiaita nuoria, jotka pyrkivät tuomaan heille  tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä esille mediassa. Syrjäytyminen on usein, tavalla tai toisella, ollut yksi niistä.

Lähes aina uusien työmenetelmien kanssa tulee ongelmia. Osallistujat saattavat ymmärtää antamani ohjeet väärin tai eivät ymmärrä niitä ollenkaan. He keskittyvät epäolennaiseen tai tekevät asiat liian hitaasti. Joskus ryhmässä vallitseva tunnelma on harjoituksen tavoitteiden kannalta täysin väärä. Osa ryhmän jäsenistä saattaa jäädä toiminnan ulkopuolelle.

Mitä silloin on tehtävissä? Vaihtoehtoja on karkeasti jaoteltuna kaksi:

1) Voin pysäyttää harjoituksen kulun ja antaa ryhmälle uuden ohjeistuksen siitä, miten pitäisi toimia. Joskus tämä onnistuu, mutta usein harjoituksen keskeyttäminen vain sekoittaa asioita entisestään. Tunnelmaan vaikuttaminen on vielä vaikeampaa. Esimerkiksi "Olkaa innostuneempia!" ei yleensä toimi.

2) Voin antaa harjoituksen jatkua ja käydä ohjeistamassa jokaista erikseen. Työskentely ei keskeydy, mutta tämä vie kaiken aikani. Ehdin huonosti auttamaan muissa asioissa kuin oman huonon tehtävänantoni korjaamisessa. Tunnelmaan vaikuttaminen on edelleen hyvin vaikeaa. Vaikka innostuminen olisikin jokaisen omalla vastuulla, on myös yhteinen ongelma, jos niin ei tapahdu. Talouskielellä ilmaistuna tämä keino on siis hyvin tehoton.

Molempien vaihtoehtojen ilmeinen ongelma on se, että joudun toistamaan ne uudestaan joka kerta, kun harjoitus tehdään. Kaikki varmasti tunnistavat tämän koulusta tai harrastuksista: toiminnan ohjaaja joutuu kerrasta toiseen puuttumaan tilanteisiin samalla tavalla. Samat tyypit pärjäävät, samat tyypit jäävät ulkopuolelle.

Koska ryhmää ei yleensä voi vaihtaa, on muutettava tehtävää. On mietittävä, miten ohjeet annetaan alunperin niin, että kaikki ymmärtävät ne. On mietittävä, ovatko ohjeet sellaisia, että niitä ylipäätään on mahdollista noudattaa. On mietittävä, onko aikaa varattu liian vähän vai tekemistä liikaa. On mietittävä, mikä tehtävänannossa tuottaa vääränlaisen tunnelman. Miten harjoitusta pitäisi muuttaa niin, ettei ketään tarvitsisi erikseen kannustaa innostumaan?

Kerron esimerkin.

Nuorten Ääni -toimituksessa pidetään säännöllisesti havaintokierros, joka on yksinkertainen menetelmä juttuaiheiden ideointiin. Jokainen ryhmän jäsen kertoo vuorollaan havainnon, jonka hän haluaa jakaa muiden kanssa. Esimerkiksi: "autoilijat eivät pysähdy suojatien kohdalla." Havainnosta keskustellaan, ja pohditaan, pitäisikö siitä tehdä juttu. Jutuiksi valikoituvat usein ne aiheet, joista puhutaan eniten, joihin me toiminnan ohjaajat kiinnitämme huomiomme ja joista havainnon esittäjä itse on kiinnostunut.

Eräänä talvena, kun toimintaa arvioitiin yhdessä, nuoret totesivat, että juttuja tehdään aika yksin, eivätkä aiheet tunnu toimituksen yhteisiltä. Jotain pitäisi tehdä.


Teimme rakenteellisen muutoksen: Havaintokierroksen lopussa pidetään aina neuvoa antava äänestys siitä, mistä havainnoista toimituksen pitäisi tehdä juttu. Jokainen saa äänestää haluamiaan ideoita. Vasta tämän jälkeen valitaan toteutettavat aiheet ja tekijät. Näin jokainen saa edelleen valita oman aiheensa, mutta toimitus saa samalla kokemuksen yhteisestä arvottamista. Myös ohjaajien vaikutus aihevalintoihin on selvästi pienempi.

Muutoksella oli myös eräs yllättävä seuraus: Nyt äänestyksessä nousevat toisinaan esille sellaiset aiheet, joista on saatettu puhua hyvin vähän. Ryhmä ei ole keskustelussa ollut tietoinen siitä, että he yhdessä pitävät jotain aihetta tärkeänä. Moni on saattanut ajatella niin itsekseen, mutta ei ole sanonut sitä ääneen.

Tämä on arkinen esimerkki siitä, miten ongelmia ratkotaan rakenteiden avulla.

On mennyt kolme päivää siitä, kun lähetin sähköpostin Niinistön työryhmälle, mutta en ole vielä saanut vastausta. Haluaisin tietää, millainen on heidän mekanisminsa. Miten hyvät elämänohjeet siirtyvät osaksi suomalaisten käyttäytymistä?

Lähetän tiedustelun uudelleen. Saan taas automaattisen vastauksen, jossa kerrotaan, että viestini aiotaan lukea. Vastausta ei enää luvata. Odotan vielä vuorokauden. Sitten tartun puhelimeen.

(Lue osa 2)

9.8.12

Lomavideodogma #3 – Innsbruckista etelään

Elokuvassa Viisi kampitusta Lars von Trier laatii kollegalleen Jørgen Lethille säännöt, joiden mukaan tämän on kuvattava uudestaan 1960-luvun lyhytelokuvansa Täydellinen ihminen. Säännöt ovat mielivaltaisia. Ensin elokuva pitää kuvata Kuubassa ja yksi otos saa kestää vain puoli sekuntia. Toisella kerralla kuvausryhmä pitää viedä maailman kurjimpaan paikkaan. Sitten elokuvasta pitää tehdä animaatio.

Tämä hanke on inspiroinut minua, kun olen viime vuosina tehnyt teoreettisia ja empiirisiä kokeiluja lomavideoiden parissa. Ensin kyllästyin siihen, että kuvaamani videot vaativat leikkaamista. Päätin, että jokainen tilanne on kuvattava yhdellä otoksella. Toisella matkalla jokaisen otoksen piti olla videopostikortti jollekin.

Koska olen mieltynyt pitkiin rauhallisiin otoksiin, päätin tänä vuonna (luotettavan ystäväni kannustamana) haastaa itseni von Trierin ensimmäisen kampituksen hengessä: jokaista hetkeä saa kuvata vain 1–3 sekuntia. Kuuban sijaan menimme (jälleen) Alpeille.


Ilmaisumuotohan on hyvin muodikas. Elokuvatrailerit, musiikkivideot ja mainokset on yleensä tehty juuri tämän dogmin mukaan, nopeilla leikkauksilla. Ylen Sinun tarinasi on hyvä esimerkki. (Se taitaa olla myös hyvä esimerkki Terrence Malickin The Tree of Lifen vaikutuksista elokuvailmaisuun.)

En kuitenkaan ajatellut sliipattuja vakuutusmainoksia, joissa musiikki ja kertojanääni sulauttavat kuvat säröttömäksi virraksi. Edes Malickia en ajatellut vaan von Trieriä ja 90-luvun dogmaliikettä. Olen nimittäin nähnyt monia viehättäviä musiikkivideoiksi leikattuja lomapotpureita, mutta harvoihin niistä olen uskonut. Kun hauskimmat otokset ja hymyt huolellisesti kääritään tunnelmalliseen musiikkiin, käy helposti niin, että video alkaa näyttää matkailumainokselta. Videolla matka esitetään sellaisena kuin sen haluamme muistaa. Minä haluaisin, että video paljastaa matkasta jotain, mitä en itse edes tiedä. Tanskan dogmaatikkojen siveyslupaus tuntui siksi luontevammalta referenssiltä.

Tekotapa muistuttaa myös hieman Miltä maailma näyttää? -kuvausharjoitusta, jota käytän elokuvakerronnan perusasioiden opettamisessa. Lyhyitä audiovisuaalisia havaintoja peräkkäin, suoraan kameralla, leikkaamatta.

Elokuvailmaisun matokuuri oli mielenkiintoinen kokemus. Monet hetket todella tiivistyivät sekunnin välähdykseen. Toisaalta: monet eivät. Menomatkalla, kaupunkien sykkeessä, nopea liipasinsormi oli kotonaan. Poimin ilmeitä, junia, kiirettä, liikennevaloja ja ääniä kuin marjoja. Kun saavuimme ikuisten vuorten rinteille, aika ei enää pirstoutunutkaan samalla tavalla. Monta kertaa teki mieli jättää kamera paikalleen minuutiksi ja antaa vuoristoajan virrata sisään. Pääosin pysyin kuitenkin dogmissani. Joskus samaa asiaa oli mahdollista katsoa eri tavalla, lyhyemmin. Ei aina.

Olisin tietysti voinut kuvata aina vähän pidempiä otoksia, varmuuden vuoksi, ja valita vasta leikkauspöydällä parhaat freimit. Se olisi kuitenkin ollut aivan erilaista kuvaamista – eikä yhtään niin hauskaa.


Kahden viikon matkalta kertyi yhteensä 1226 klippiä. Laitoin ne peräkkäin editointiohjelman aikajanalle ja poistin tarpeettomat ja epäonnistuneet. Joitain ylipitkäksi venähtäneitä otoksia lyhensin. Joistain poistin tahattomat heilahdukset, jotka seurasivat rec-nappulan painamisen jälkeisestä hätiköinnistä. En kaikista. Paria kohtaa lukuunottamatta jätin kronologian ennalleen. Halusin säilyttää videossa fiiliksen siitä, että nämä pienet havainnot kuvattiin juuri näin, tässä järjestyksessä.

Yllätyin siitä, kuinka paljon äänimaailma korostui lyhyissä otoksissa. Terävät ristiriitaiset ääniskarvit ihastuttivat minua heti alusta lähtien. Ne ovatkin yksi elementti, joka vakuutusmainoksista on häivytetty. Kuuluvat äänileikkaukset tekevät katsomisesta hieman hermostuttavan kokemuksen. Toisaalta niissä on rytmiä ja huumoria, jotain orgaanista. Jatkuvuusleikkauksen ihanne on pilannut nämäkin bileet.

Videokooste löytyy tästä alta. Ehdotuksia seuraavasta lomavideodogmasta otan vastaan!


Aikaisempia lomavideoita:
Juna lähtee Lauterbrunnenin asemalta (Junalla ja kävellen Keski-Euroopassa 2009)
Scener ur en resa (Fårön saarella 2010)
Bodensee–Como (Kävellen Alppien yli 2011)

28.6.12

Haetaan toimittajaa – erään työpaikkailmoituksen anatomia

Helsingin nuorisoasiainkeskus etsii töihin toimittajaa. Työnantajan odotukset ovat ristiriitaiset, työpaikan ilmapiiri bipolaarinen, varsinaisia toimittajan töitä ei saa tehdä, eikä palkkauskaan millään tavalla vastaa koulutusta. Silti – ja juuri siksi – tätä työtä kannattaa hakea.

Hankkeen toisena työntekijänä voin ehkä hieman selittää.

Toimittajan tehtävänä on ohjata Nuorten Ääni -toimituksen nuoria yhteiskunnallisen journalismin tekemisessä. Käytännössä se tarkoittaa tätä: Nuorten ryhmässä syntyy idea aiheesta, joka pitäisi saada mediassa esille. Se esitellään Helsingin Sanomien toimitukselle. Jos aihe ylittää uutiskynnyksen, nuoret alkavat tehdä juttua – itse. Kun juttu on valmis, se julkaistaan Hesarin sivuilla samalla tavalla kuin lehden muutkin jutut. Toimittajan tehtävänä on auttaa tässä prosessissa: ryhmän pyörittämisessä, yhteiskunnallisessa ajattelussa, havaintojen tekemisessä, ideoiden kehittelyssä, neuvotteluissa sekä itse jutun tekemisen kaikissa vaiheissa. 

Aina tehtävä ei kuitenkaan ole aivan yksinkertainen. Nuori toimittaja saattaa kirjoittaa ensimmäistä juttua elämässään, jossa saattaa olla kaikenlaisia muitakin ongelmia, jotka saattavat olla jutun aiheena. Usein on vaikea tarttua puhelimeen. Joskus ei muuten vain jaksaisi. Työn tavoite on kuitenkin aina selvä: auttaa nuoria tuomaan itselleen tärkeitä yhteiskunnallisia aiheita esille mediassa.

Monta kertaa siinä on onnistuttu näyttävästi. Jutut koulukuvaamojen harjoittamasta lahjonnasta, oppilaiden netinkäytön laittomasta valvonnasta, aikuisten alkoholinkäytöstä, huonosta huumevalistuksesta, nuorten seksikaupasta ja Linnanmäen kesätyöntekijöiden kohtelusta ovat saaneet ansaitsemaansa huomiota ja toisinaan aiheuttaneet myös näkyviä muutoksia.

Suuria ja pieniä onnistumisia on satoja. Monet niistä ovat henkilökohtaisia kokemuksia itsensä ylittämisestä ja oman äänen kuulumisesta yhteisössä.

Mutta sanoinko, että tavoite on aina selvä? Se nimittäin ei ole.


Työnantaja, Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus, on poliittisessa ohjauksessa toimiva virasto, jolle ei ole aivan helppoa tukea nuorten tavoitteita silloin, kun ne ovat vääriä. Helsingin uusi vaikuttamisjärjestelmä Ruuti on malliesimerkki: nuoret vaativat monta vuotta Helsinkiin nuorisovaltuustoa ja perustivat asian ajamista varten yhdistyksenkin. Lopulta kaupunki taipui ja pisti pystyyn uuden toimintamallin – tosin sellaisen, jota nuoret nimenomaisesti vastustivat.

Vielä vaikeampaa virastolle on ollut hyväksyä itseensä kohdistuvaa kritiikkiä. Kun eräässä tv-insertissä näkyi puolityhjä nuorisotalo, nuoret saivat moitteet viraston kalliin julkisuuskuvan tärvelemisestä. Kun kolumnissa kritisoitiin erään tilan kalustusta (mutta kehuttiin sitä, että nuoret olivat itse saaneet sen suunnitella), kirjoittajaa syytettiin oman pesän likaamisesta. Nuorisovaltuustoa käsittelevästä jutusta poistettiin virastolle kiusallinen sitaattiEräs epämieluisa lehdistötiedote kirjoitettiin viestintäosastolla kokonaan uudestaanYhtään helpompaa ei ole ollut kaupungin muiden virastojen kanssa

Kirjoitin alussa, että odotukset ovat ristiriitaiset ja työilmapiiri bipolaarinen. Tarkoitan sillä tätä: Nuorisoasiainkeskus hakee nyt työhön toimittajaa, jonka tehtävänä on auttaa nuoria juuri näiden hankaluuksien aiheuttamisessa. Virastolla on samanaikaisesti kaksi vastakkaista tahtoa: hyvä ja paha. Siinä välissä on monella tavalla vaikeaa olla. En luettele ongelmia tässä yksityiskohtaisesti, mutta nostan esille sen, joka on toimittajalle inhottavin: päättäjien puuttuminen journalistiseen sisältöön. Silloin tekee mieli juosta.

Miksi sitten suosittelen hakeutumaan tällaiseen työhön? Juuri siksi. Jokainen este nuorten äänen kuulumisen edessä on osoitus työn välttämättömyydestä. Suomessa on aivan liian paljon osallisuustoimintaa, joka perustuu hiekkalaatikkoajatteluun: nuoria kuullaan vain sellaisissa asioissa, jotka eivät kiinnosta aikuisia. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, kukaan ei todennäköisesti kuuntele.

Konfliktit ovat välttämättömiä. Ne kuuluvat niin nuorisotyöhön, politiikkaan kuin mediaankin.

Voitte suhtautua tähän kriittisellä varauksella, mutta sanon sen silti: Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen Nuorten Ääni -toimitus on Suomen merkittävin media- ja demokratiakasvatushanke. Tehtäväänsä nähden se on toki aivan liian pieni mutta silti kokoaan suurempi. Se on yhdessä Helsingin Sanomien, Yleisradion ja Suomen Kuvalehden kanssa määritellyt aivan uudet kriteerit sille, millä tasolla nuoret voivat osallistua median tekemiseen ja yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vastaavaa toimintaa ei löydy mistään muualta maailmasta. Toimitus on aivan syystä ollut kymmenien esitysten aiheena kotimaisissa ja kansainvälisissä seminaareissa sekä inspiroivana esimerkkinä muualla Suomessa käynnistetyille hankkeille.

Nuorten Ääni -toimitus on satojen nuorten ja muutaman ohjaajan ja esimiehen yhteisen, kunnianhimoisen työskentelyn tulos. Nyt kun työparini (sijaisineen) lähtee kohti uusia seikkailuja, toivon, että löydämme tilalle uuden yhtä hienon työntekijän, joka voi auttaa nuoria tekemään lisää ihmeitä.

Kaupungin nuorisotyöntekijän palkka (KVTES) ei tietenkään vastaa sitä koulutusta ja kokemusta, jota tehtävä vaatii. Työssä voi rikastua vain henkisesti. Joitain etuja kuitenkin on: Työkaverit, mukaan lukien nuoret, ovat hienoja. Työnsä ja työaikansa saa suunnitella varsin vapaasti. Saa keksiä hauskoja harjoituksia ja viedä toimitusryhmän kevätretkelle Pasilan TV-torniin tai Länsimetron työmaatunneliin. 

Ja sitten vielä tärkein: Jokaisen artikkelin, insertin ja nuorisotyöllisen tai byrokraattisen taistelun jälkeen voi olla varma, että maailma on muuttunut hieman paremmaksi, rikkaammaksi. Se on etuoikeus, jota toimittajan työssä ei aina ole. 

Haku päättyy 10.8.2012. Tarkemmat tiedot kaupungin sivuilla. Jos kirjoittamani enemmän innosti kuin lannisti, suosittelen.

2.6.12

Osattaisiinkohan Panimoliitossa selittää?


Vuonna 2009 peruspalveluministeri Paula Risikko perusti työryhmän pohtimaan alkoholimainonnan rajoituksia. Työryhmä jätti muistionsa kesällä 2010. Nyt hallituksella on taas aikeita kiristää etenkin niin sanottua mielikuvamainontaa. Tällä kertaa julkinen keskustelu on saanut poikkeuksellisen näyttäviä piirteitä.

Risikon työryhmä katsoi, että alkoholimainonta tutkimusten mukaan lisää jonkin verran lasten ja nuorten alkoholinkäyttöä ja alentaa aloitusikää. Työryhmä ei kuitenkaan pitänyt mielikuvamainonnan rajoittamista tarkoituksenmukaisena, koska se saattaisi siirtää mainonnan sääntelemättömiin ympäristöihin kuten nettiin. 

Ryhmän työskentely näyttäytyi mediassa varsin ristiriitaisena ja lopulliseen muistioon onkin jätetty useita eriäviä mielipiteitä ja täydennyksiä. Esimerkiksi tutkija Markku Soikkelin mukaan alkoholiteollisuuden intressit ohittivat jatkuvasti tieteellisen tutkimusnäytön. Alkoholijuomakauppayhdistys taas peräänkuulutti hallitukselta laaja-alaisempaa ja pitkäjänteisempaa alkoholipolitiikkaa sekä vahvaa panostusta valistustyöhön.

Kerrataanpa siis lyhyesti: Sosiaaliviranomaiset haluaisivat kiristää alkoholimainontaa tutkimusnäytön perusteella. Elinkeinoelämä puolestaan ei pidä tutkimusnäyttöä uskottavana ja vastustaa siksi rajoituksia. Sen sijaan vaaditaan enemmän resursseja alkoholivalistukseen.

Hetkinen – tämä kuulostaa siltä, että mainonta ei lisää kulutusta, mutta valistus voisi kuitenkin vähentää sitä. Vaikuttaa ristiriitaiselta. Osattaisiinkohan Panimoliitossa selittää? Tehtävä osoittautui haastavaksi sekä kysyjälle että vastaajalle.

Panimoliiton toimitusjohtaja Elina Ussa, mikä on panimoteollisuuden virallinen kanta, lisääkö alkoholimainonta alkoholin kulutusta?

Muutama vuosi sitten kokoontui se työryhmä. Siinä tutkijat tulivat siihen lopputulokseen, että tarvitaan kotimainen tutkimus, että me tiedetään, mikä se vaikuttavuus on. Alkoholipolitiikka jos jokin vaihtelee hirvittävän paljon maasta toiseen. Meillähän on Suomessa omanlaiset juomisongelmat verrattuna muuhun Eurooppaan. Eli meiltä puuttuu oikeasti analyysiä siitä, miten mainontakiellolla voidaan vaikuttaa. Siihen johtopäätökseen se työryhmä päätyi silloin kaksi vuotta sitten. Mä ihmettelen, että sitä tutkimusta ei ole vielä tehty. Tää on selvästi enemmän politiikkaa kuin tutkimusta, mitä tehdään.

(Tutkin keskustelun jälkeen työryhmän muistiota ja yritin etsiä Ussan mainitsemaa johtopäätöstä kotimaisen tutkimuksen tarpeesta. En löytänyt. Tutkija Markku Soikkeli vahvistaa myöhemmässä kommentissa, ettei sellaista johtopäätöstä ole tehty.)

Onko sulla omaa näkemystä siitä, pystyttekö te lisäämään alkoholimainonnalla alkoholinkulutusta?

Tää kokonaiskulutus on meillä ollut neljä vuotta laskusuunnassa ja se on yleiseurooppalainen trendi. Siinä mielessä se on vähän niin kuin hammastahnamarkkinat, että se ei ole kasvava. Me pidetään kiinni siitä, että me voidaan omien tuotemerkkien välistä kilpailua käydä.

Pystytkö sä sanomaan kyllä tai ei – lisääkö mainonta kulutusta?

Ei, ei lisää.

Te olitte tekemässä tätä Kännissä olet ääliö -kampanjaa. Mikä sen tarkoitus on?

Me halutaan olla vahvasti humalahakuista juomista vastaan. Meillehän elinkeinona olisi viisasta, että suomalainen juomakulttuuri olisi paljon fiksumpaa kuin mitä se tällä hetkellä on. Mitä enemmän meillä on tällaista alkoholin väärinkäyttöä, sitä enemmän se kohdistuu kiristyksenä meidän elinkeinoon. Teollisuus kantaa vastuun omalta osaltaan, mutta talkoissa pitää olla kaikkien muidenkin. Yhteiskuntakin voisi laittaa sinne omia roposiaan, mutta tällä hetkellä hallitus ei tee mitään valistustyötä.

Uskotko, että valistuksella voitaisiin vähentää alkoholin kokonaiskulutusta?

Suomessa on nuoriso raitistunut koko 2000-luvun. Tässä on menossa hyvä trendi ja näillä tällaisilla kampanjoilla on voitu hyvinkin vahvistaa sitä. Niin pitäisikin tehdä.

Mun korvaan tässä on vähän ristiriita. Te uskotte, että valistuksella ja mainonnalla voidaan vähentää mutta ei lisätä alkoholin kulutusta. Miten selität tämän ristiriidan?

Minusta on taas ristiriita se, että sanotaan, että mainonnalla on hirveän suuri vaikutus nimenomaan lapsiin ja nuoriin ja sitten taas valistuksella ei nähdä mitään vaikutusta. Musta se ristiriita on ennemmin näin päin.

Hmm, kysyn vielä uudestaan. Sinä uskot siis, että valistuksella voidaan vähentää kulutusta, mutta et usko, että sitä voidaan mainonnalla lisätä. Miten selität sen?

Meillä on kotisivuilla tilastot. Esimerkiksi Norjassa on kielletty mainonta kokonaan ja siellä on kokonaiskulutus kasvanut siitä lähtien. Ruotsissa on viisi vuotta sitten lievennetty mainontarajoituksia ja siellä on sitten taas kulutus laskenut. Edelleen peräänkuulutan sitä, että me tarvittaisiin kotimainen tutkimus siitä, että mikä se meidän tilanne oikeasti on.

Pystytäänkö Kännissä olet ääliö -tyyppisillä kampanjoilla vähentämään kulutuksen kokonaismäärää?

Pystytään ohjaamaan vastuullisempaan alkoholinkäyttöön.

Hmm. Kysyn vielä uudestaan. Pystytäänkö sillä valistuksella mitä te teette, vähentämään kulutuksen kokonaismäärää?

Jos kysyt THL:stä, mitä heidän tutkijat arvioi, hehän eivät lähde siitä, että valistuksella olisi mitään merkitystä.

Mutta entä te?

Mä uskon, että valistuksella pystytään vaikuttamaan ainakin siihen, miten alkoholia nautitaan.

Mutta entä määrään?

Mä en tiedä, onko se määrä edes se ongelma. Meillä 10% kuluttajista käyttää 50% alkoholista. Muut käyttävät aika fiksusti.

Mutta pystytkö sanomaan, että jos halutaan vaikuttaa siihen määrään, onko se mahdollista?

Mä en ole valistuksen mikään tutkija. Sun täytyy toi kysyä kyllä joltain tutkijalta. Mun on turha spekuloida, kun en ole asiantuntija. Sun pitäis kysyä THL:stä ja ne kyllä sanoo, ettei sillä ole mitään merkitystä, valistuksella. Sehän on meidän tämä yhteiskunnan virallinen linja.

24.5.12

One is the loneliest number

One is the loneliest number that you'll ever do
two can be as bad as one
it's the loneliest number since the number one

One (Harry Nilsson)


Alvar Aallon suunnittelemassa klassikkojakkarassa on kolme jalkaa. Yhdellä tai kahdella jalalla jakkara kaatuisi. Neljällä tai useammalla se alkaisi helposti keikkua, jos jalat olisivat eri mittaisia tai lattia epätasainen. Tripodin kolme jalkaa ovat aina tukevasti maassa. Kolme on täydellinen luku.

Tämän täydellisyyden kunniaksi olemme koonneet sarjan harkiten valittuja ja huolella yhteen sommiteltuja musiikkitriptyykkejä, jotka koostuvat tunnetuista tai muista syistä merkittävistä kappaleista. Osa kolmioista on syntynyt saman kappaleen eri versioista, osa samannimisistä kappaleista eli homonyymeistä, osa jonkin teeman ympärille ja loput muilla intuitiivisilla perusteilla, joita vain mielikuvitus on rajoittanut. Kokonaisuus ei ole koskaan valmis vaan elää ja täydentyy jatkuvasti.

Suuri triptyykkilistamme haastaa yksiulotteiset coverbiisilistat kaksintaisteluun ja saartaa kuulijan keskelle musiikin pyhää kolminaisuutta.

Listan kuuntelemiseen tarvitset Spotify-ohjelman. 



Voit myös ehdottaa listalle uusia triniteettejä. Harkitsemme kaikkia tarkasti.

Tuottajien valikoitu biografia:

Martti Anttila
s. 1980 Askolassa
Tukioppilas 1994–1995
Basisti Ruma Elsa -musikaalissa 2000 (muistikuva epätarkka)
Musiikin ystävä

Ismo Kiesiläinen
s. 1981 Vantaalla
Lupaava piiritason keihäänheittäjä 1990-luvun alkuvuosina
Irti Elämästä -nörttiyhdistyksen puheenjohtaja 1997–1999
Siviilipalvelusmies

19.5.12

Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa!



"Laki on hyvä. Se on kauhean selkeä. Ongelma on siinä, että isot tekijänoikeusjätit, mediatalot pyrkii haalimaan itselleen yksinoikeuksia, jotka vaikeuttaa esimerkiksi internetissä tapahtuvaa elokuvan kauppaa. Kun elokuville ei ole vielä syntynyt yhtä vahvaa maksullista nettilevitysjärjestelmää kuin vaikka musiikissa on, useampiakin, niin tätä kehitystä on estänyt se, että myös suomalaiset mediatalot haluavat omistaa yksinoikeudella elokuvasisältöjä, joka johtaa siihen, että tällaisten kauppapaikkojen kilpailua ei pääse syntymään. Yhteiskunnan pitäisi tekijänoikeusalaa ja nettikilpailua edistääkseen pikkuisen hillitä korporaatioiden ylivaltaa."
Näin kommentoi käsikirjoittaja, elokuvatuottaja Aleksi Bardy A-studio: Stream -ohjelmalle. Samaa problematiikkaa käsittelee Oatmeal-sarjakuva, jossa yritetään metsästää suosittua tv-sarjaa netistä.

Nykyiset elokuvien verkkokaupat muistuttavat valikoimiltaan lähinnä R-kioskien videohyllyjä. Tarjolla ovat suosituimmat hitit sekä jonkin verran halpaa roskaa, jonka levitysoikeudet tulevat kaiketi väkisin kaupan päälle. Esimerkiksi ruotsalaisesta Voddlerista ei löydy yhtään Ingmar Bergmanin elokuvaa.

Hieman lupaavammalta näyttää Mubi, joka mainostaa itseään elokuvia rakastavien online-teatterina. Tarjolla on elokuvia eri puolilta maailmaa, erityisesti indie-tuotantoja ja klassikoita. Nopealla vilkaisulla katalogi todella näyttää kattavalta: suosituimpia-listan kärjessä ovat 8½, Unelmien sielunmessu, La Dolce Vita, Kenraali, Seikkailu, Hiroshima - rakastettuni, Elephant... Joista yksikään ei ole Voddlerin hyllyssä. Hinnatkin ovat vuokraamoihin nähden kilpailykykyisiä. Useimmat elokuvat maksavat alle kolme euroa, osa on halvempia, jopa ilmaisia.

Entä Andrei Tarkovskin Peili? Se on oma suosikkielokuvani, jonka voisin hyvin laittaa esille vitriiniin elokuvan määritelmäksi, vähän niin kuin metrin prototyypin, jota säilytetään Pariisin Mittojen ja painojen museossa. Tokihan se Mubista löytyy?

Kyllä, mutta...
NOT AVAILABLE TO WATCH IN YOUR AREA WHY?
Buy a plane ticket; The Mirror is now playing at MUBI in:
United States 
WHY?
If we had it our way, you'd be watching this film right now instead of reading this message.
Unfortunately, the rights to show even a single movie online are often divided amongst distributors in different countries, which puts something of a damper on our plan to make great films available the world over. (Sometimes the convoluted situation of movie rights has its fun: see our blog for an example.) Rest assured, we are working hard to acquire the rights to show all our favorite films all around the world.
Keep checking back – good things can come to those who wait.
Totuus laajan katalogin taustalla valkenee nopeasti. Se, että elokuva on listalla, ei tarkoita, että sitä voisi katsoa. Mubi on nimittäin saanut elokuville esitysoikeudet vain tiettyihin maihin ja osalle ei niihinkään. Mubi kehottaa ostamaan lentolipun ja matkustamaan lähimpään esitysmaahan. Peilin tapauksessa Yhdysvaltoihin.

Edestakainen lento New Yorkiin maksaisi noin 650€. Pirate Bayn linkki on ilmainen. Moni valitsee mieluummin sen. Mosfilm tosin on julkaissut kaikki Tarkovskin elokuvat ilmaiseksi Youtubessa. Itse olen ostanut Peilin DVD:llä jo kolmasti. Yhden annoin lahjaksi, toisen lainaksi ja kolmas on hyllyssä. Mutta netissä raha ei jostain syystä kelpaa levittäjille.

Kaivan Movielens-palvelusta luettelon elokuvista, joille olen antanut viisi tähteä. Kuinka moni niistä olisi jäänyt näkemättä, jos käyttäisin vain Mubia? Aloitetaan tuoreesta Cannes-voittajasta, Terrence Malickin  The Tree of Lifesta.
NOT AVAILABLE TO WATCH
Malickin elokuvaa ei voi katsoa Mubin kautta missään maassa. Sama pätee ohjaajan varhaisempiin leffoihin Julmaan maahan ja Onnellisten aikaan. Ei voi katsoa. Onneksi ne löytyvät jo jalostettuina luonnonvaroina DVD-hyllystäni. Entäs Emir Kusturican Mustalaisten aika? Sitä on ollut vaikea löytää DVD:llä.
NOT AVAILABLE TO WATCH
Otetaan jotain helpompaa. Paul Thomas Anderssonin Magnolia sai kolme Oscar-ehdokkuutta. Se on siis melkein valtavirtaa. Voisinko vuokrata sen?

En. Mutta voin katsoa sen, jos matkustan läppärini kanssa Belgiaan tai Luxemburgiin. DVD:n tilaaminen Benelux-maista kuulostaisi järkevämmältä.

Entäs sitten Kolme väriä: Punainen? Irlanti, Mansaari, Italia tai Iso-Britannia. Veronikan kaksoiselämä? Samat paitsi ei Italia. Kymmenen käskyä? Ei missään.

Puhu hänelle, Korppi sylissä, Toisen kerroksen lauluja: Ei katsottavissa.

Entäs se Bergman? Oscar-voittaja Fanny ja Alexander ei ole katsottavissa. Persona ja Hiljaisuus löytyisivät Italian internetistä. Kohtauksia eräästä avioliitosta ei mistään.

Neuvostoliittolaista Tarkovskia (Peili, Uhri) saa katsoa vain Yhdysvalloissa. Paitsi Nostalghiaa, joka löytyy Australian, Itävallan, Saksan, Sveitsin ja Uuden-Seelannin tietoverkoista.

Lars von Trierin levittäjät ovat vapaamielisempiä. Dancer in the Darkia saa katsoa 26 maassa, mm. Yhdysvalloissa, Australiassa, Itävallassa, Brasiliassa, Kanadassa, Kolumbiassa, Tanskassa, Perussa, Filippiineillä ja Turkissa. Breaking the Wavesin yleisö on vielä kansainvälisempi, mukaan mahtuu muiden muassa levoton Itä-Timor. Molemmilta listoilta löytyy myös Suomi, mutta jostain syystä elokuva ei kuitenkaan ole katsottavissa.

Melko liberaaleja ollaan myös Hongkongissa. Wong Kar-wain In the Mood for Love on tarjolla 16 maassa, tosin lähinnä Euroopan ja Aasian rajavuoristoissa. Mubi kehottaa lentämään esimerkiksi Armeniaan, Azerbaidzaniin, Georgiaan, Kazakstaniin tai Kirgisiaan.

Vuoden 2009 Cannes-voittaja Valkoinen nauha käsittelee fasismin syntyä pienessä pohjoissaksalaisessa kylässä. Saksassa elokuvaa kuitenkaan ei saa katsoa. Pitää mennä Norjaan, kuten saksalaiset vuonna 1940 tekivät.

24 elokuvan joukosta löysin lopulta kaksi, jotka voin vuokrata katsottavaksi: Fellinin La Dolce Vita ja Atom Egoyanin Suloinen ikuisuus. Kumpikin maksaa 2,99 euroa. 

(Cannesissa vuonna 1997 palkittu Suloinen ikuisuus muuten tuli Suomen ensi-iltaan vasta viisi vuotta myöhemmin, 2002. DVD julkaistiin pari vuotta sitten, esihistoriallisella 4:3 pan & scan -rajauksella.)

Vaikka Mubin petollinen katalogi ärsyttääkin, se on asiallista vinoilua elokuvalevittäjille. Ylläpito kehottaa elokuvien ystäviä ylittämään rajat astumalla lentokoneeseen, mutta on siinä tuskin tosissaan. Ennemminkin Mubi muistuttaa yleisöä siitä, että maailma on täynnä hienoja elokuvia, joita ei haluta näyttää, ja huonoja, joita halutaan.
Keep checking back – good things can come to those who wait.
Kärsimättömämpi lukee rivien välistä Wim Wendersin Pina-elokuvasta (ei voi katsoa Mubissa) tutun lauseen, tosin hieman vääristyneessä muodossa:
Kopioikaa, kopioikaa, muuten olette hukassa! 

26.4.12

Aikuiset sikailivat netissä, facepalm!


"Nuoriso häiriköi", 374 hakutulosta Googlessa. Nuoriso häiriköi viljelypalstalla, nuoriso häiriköi Nousiaisissa, Kuopiossa, julkisissa kulkuneuvoissa, uimarannalla, lähiöissä ja keskustassa. Lisäksi nuoriso riehuu: valtatien varressa, junassa ja Hyrylässä.

Aikuiset sen sijaan eivät häiriköi kovinkaan paljon. Googlen mukaan vain 7 kertaa.

Otos saattaa kuitenkin olla vääristynyt. Esimerkiksi Iltalehti kirjoittaa paljon enemmän nuorista ja nuorisosta (yhteensä 87 500 hakutulosta) kuin aikuisista (16 700).

Jos Iltalehti kirjoittaisi aikuisista yhtä paljon, saattaisimme nähdä esimerkiksi tällaisia otsikoita:

"Aikuiset riehuivat keskustelupalstalla"
"Aikuiset sikailivat netissä"

Aikuiset nimittäin todellakin riehuvat ja sikailevat, mutta se pääsee lööppeihin vain, jos asialla on poliitikko. Suurten medioiden keskustelupalstoilla on suurempi tapaus se, jos joku kirjoittaa asiallisesti. Eräs ilmiö on erityisesti kiinnittänyt huomioni, nimittäin:

"Aikuiset nolasivat toisiaan Iltalehden foorumilla"

Yleinen selviytymisstrategia verkkokeskustelussa on väittelykumppanin nolaaminen. Joko toinen on liian nuori, stalinisti, punavihreä, ei osaa kirjoittaa, ei ole ottanut asiasta selvää, lukenut edellistä viestiä, sortuu argumentaatiovirheeseen tai on vain trolli. Ja se pitää kertoa kaikille.

Yksi suosituimmista sosiaalisen median eleistä on myötähäpeä. Se on siitä erikoinen empatian laji, että sitä käytetään lähes yksinomaan myötäelämisen kohteen pilkkaamiseen. Tiedättehän sen hetken, kun joku sosiaalisessa tilanteessa käyttäytyy meidän mielestämme kiusallisella tavalla. Nostamme käden silmiemme eteen merkiksi siitä, että emme halua nähdä tätä.

Samalla välittyy myös toinen viesti: kerromme olevamme tilanteen yläpuolella. Jos emme peittäisi kasvojamme, ylemmyydentunteemme voisi jäädä muilta huomaamatta. Emmekä tietenkään puutu toisen kiusalliseen tilanteeseen, koska olisimme silloin itse vaarassa. Käsi suojaa meitä, ei myötähäpeän kohdetta.

Tätä elettä kutsutaan englanninkielisessä maailmassa facepalmiksi. Se on varsin suosittu huudahdus netissä. Facebookissa voi linkittää jonkun nolon jutun ja evästää sen "facepalm"-huokaisulla. Tarkoituksena ei ole myötäelää vaan pilkata.

Olenkin pohtinut, onko myötähäpeä oikea tunne lainkaan. Ehkä se onkin vain pahantahtoinen ele? Lähipiirini psykologit ovat kuitenkin torjuneet teoriani. Myötähäpeän tunne todella on olemassa. Häpeä nimittäin on yhteisöllinen ilmiö ja sitä voi siksi tuntea myös toisen puolesta. Toisin on esimerkiksi syyllisyyden laita, se on henkilökohtaista.

Korjaan siis teoriaani: myötähäpeä on hyvä tunne, jos se johtaa häpeällisessä tilanteessa olevan puolustamiseen. Eleenä facepalm on vain huonoa käytöstä.

Pitäkää siis myötähäpeänne omana tietonanne. Ja lakatkaa sikailemasta siellä netissä, aikuiset ihmiset.

3.4.12

Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?


Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja? Tätä kysyttiin Risto Jarva -seuran seminaarissa viime syksynä. Harmikseni en ollut paikalla, joten en tiedä vastausta. Kuulopuheiden mukaan ainakin yksi keskustelijoista olisi tunnustanut.

Kirjoitin aiheesta muutama vuosi sitten, kun Kristian Smedsin Tuntematon sotilas herätti kiivasta keskustelua. Keskustelu näytelmästä oli tietysti monella tavalla absurdia, mutta näyttäytyi merkityksellisenä, kun sitä peilasi kotimaisista ensi-iltaelokuvista käytävään keskusteluun. Tulin jopa hieman kateelliseksi: miksei elokuvasta puhuta noin?

Suomalainen elokuva ei herätä yhteiskunnallista keskustelua. Viime vuonna jääkiekkokin teki sitä enemmän. Yhteiskunnallisia aiheita toki käsitellään (Hella W, Tuntematon emäntä, Salla - Selling the silence, Likainen pommi, Le Havre...), mutta niin sovinnaisella tavalla, että yleisö ei koe oloaan uhatuksi. Viime kädessä me olemme kaikki samaa mieltä Aku Louhimiehen Suomi-kuvasta. Ja Kaurismäkeä pilkataan vasemmiston Disneyksi.

Huumeidenkäyttäjistä kertova Reindeerspotting-dokumentti näyttäisi olevan jonkinlainen poikkeus. Sen aiheuttama keskustelu pyöri ikärajan ympärillä, mutta ei ollut vain sitä. Samalla puhuttiin huumevalistuksesta, siitä miten narkkareihin pitäisi suhtautua, mitä nuorille saa näyttää, mistä saa puhua. Mutta olisiko sama voinut tapahtua fiktioelokuvan puolella? Ovatko suomalaiset nykyohjaajat paskahousuja?

Ehkä elokuvantekijän ei ole helppo olla rohkea. Tässä muutama syy:

1. Elokuvalta odotetaan tarinaa, jossa on hyviä ja pahoja. Yleisö asettuu hyvän puolelle pahoja vastaan. Mika Koskisen Punaisen metsän hotelli on hieno dokumenttielokuva Stora Enson sikailuista Kiinassa, mutta sen yleisö ja tekijä ovat samalla puolella. Elokuvan tekeminen vaati ohjaajalta mainittavaa rohkeutta, mutta sen esittäminen ei.

2. Elokuvan rahoitus on monimutkaista ja haetaan jokaiselle projektille erikseen. Kotimainen scifi-uutuus Iron Sky vei tämän äärirajoille: elokuvan rahoituksesta yli miljoona euroa kerättiin etukäteen yleisöltä. Jos elokuvan pitää miellyttää näin suurta tuottajien joukkoa jo etukäteen, kuinka rohkea se voi olla? Iron Sky käsittelee kuusta maahan hyökkääviä natseja, mutta on kaikin puolin sovinnainen. Tarinalla on kiva opetus ja huumori on salonkikelpoista silloinkin kun se on kömpelöä. Natseja ei viedä epämukavuusalueelle – eikä yleisöäkään.

3. Teatterissa on toisinaan tapana hyökätä yleisöä vastaan. 80-luvulla Jumalan teatteri demonstroi tätä heittämällä yleisön päälle muun muassa ulostetta. Elokuvassa tämä on vaikeampaa. Mutta mikä suomalainen elokuva olisi edes jollain tavalla yrittänyt? Kun vertaa teatteri- ja elokuvakritiikkejä, huomaa nopeasti, että teatterilta provokaatiota odotetaan. Elokuvalta ei.

Iron Skyta on etenkin elokuvaharrastajapiireissä pidetty uudenlaisena rohkena avauksena, joka haastaa ummehtuneen draamaelokuvan. Osa elokuvakriitikoista on samoilla linjoilla, esimerkiksi Aamu- ja Iltalehdissä. Mikään paskahousu ohjaaja Vuorensola ei totisesti ole, niin suuresta elokuvahankkeesta on kyse. Tai Markus Selin, josta tuore Kuukausiliite kirjoitti kiinnostavan artikkelin. Selin teki ensin monta konkurssia, sitten elokuvia suurille yleisöille, mutta ei vaikuta välittävän pätkääkään siitä, mitä muut ajattelevat. Sekin lienee rohkeutta.

Mutta hedelmiä on kahdenlaisia.

Iron Sky ei ole ainoa elokuva, jonka yhteydessä on puhuttu elokuvaohjaajan unelman toteutumisesta. Siinä on jotain tuoretta ja epäeurooppalaista. Suuret unelmat ovat aina olleet amerikkalaisia: Bill Gates, Steve Jobs ja autotallit. Lady Gaga. Eurooppalaisen taiteilijan osana, sen sijaan, on ollut tehdä taidetta traumoistaan, ei unelmistaan. Niistä tulee varmasti erilaisia.

(Niin lähellä kuin ne näyttävät olevan toisiaan, traumat ja unelmat (saks. traum) ovat etymologisesti hyvin kaukaisia sukulaisia, jos sitäkään.)

Sami Pöyry kirjoittaa Monadi-filmissä elokuvan ja alitajunnan suhteesta:
"Jos elokuva menettää kosketuksensa alitajuntaan ja runouteen, se menettää kaiken. Tämä koskee yhtäläisesti niin viihde- kuin taide-elokuvaakin." 
Niin kauan kuin elokuvantekijä tietää, mitä hän haluaa, olemme turvassa. Kun hän ohjaa laivansa kohti tuntematonta, mitä tahansa voi tapahtua. Se vaatii rohkeutta – myös katsojilta.

2.3.12

Pakenen siis tarinaa, mutta edelläni juoksee muoto

Monadi-Filmi on yksi kiinnostavista kotimaisista elokuvablogeista. Minulla oli kunnia päästä sen kirjoittajan Sami Pöyryn perusteelliseen haastatteluun. Sähköpostikirjeenvaihdossa pohdimme erityisesti elokuvan muodon problematiikkaa.

http://monadifilmi.wordpress.com/2012/03/02/puhutaan-elokuvasta-ismo-kiesilainen/