22.9.12

"On hienoa, että on tullut ryöpytystä" – eli mihin politiikkaa tarvitaan – Osa 2: Vastaus


Viisi päivää sitten lähetin Ihan tavallisia asioita -työryhmälle kysymyksen (lue osa 1). Halusin tietää, millaiseen mekanismiin he uskovat paljon kritiikkiä saaneen kampanjansa vaikutusten perustuvan. En saanut vastausta, joten päätin lähestyä suoraan yhtä työryhmään osallistuneista järjestöistä, Väestöliittoa. Se olikin helpompaa. Alle minuutissa sain puhelimen päähän liiton toimitusjohtajan Helena Hiilan.

Mutta siitä pian enemmän. Puhutaan ensin hieman politiikkaa!

Ihan tavallisten asioiden saamaa kritiikkiä on julkisissa puheenvuoroissa pidetty muun muassa epäreiluna, ivallisena, poliittisena ja ennen kaikkea haitallisena. Logiikka on tämä: jos hyviä ehdotuksia pilkkaa ja kritisoi, ne eivät ehkä toteudukaan. Tällä kertaa näyttää kuitenkin siltä, että juuri kriittinen reaktio on auttanut kampanjan onnistumisessa. Tämä johtuu siitä, että kritiikki on ollut, kuten syytös kuuluu, poliittista. Samalla se on tuonut esiin kampanjan poliittisen luonteen.

Presidentti Sauli Niinistö on puheenvuoroissaan pyrkinyt korostamaan, että hänen työryhmänsä esitys ei ole poliittinen, eikä sitä pidä arvioida sellaisena. Tätä vastaan on kuitenkin muutamia varsin vahvoja todisteita.

Ensinnäkin: Sauli Niinistö on poliitikko ja presidentin tehtävä on poliittinen toimi. Vaikka olisi sattumaa, että Ihan tavallisia asioita -kampanja julkaistiin juuri kuntavaalien alla, on nuorten syrjäytyminen aiheena mitä (kunta)poliittisin. Olihan se yksi Niinistön kärkiteemoista presidentinvaaleissakin.

Niinistö on varmasti oikeassa puolustaessaan työryhmänsä jäseniä oikeistolaisuussyytöksiä vastaan, mutta samalla hän harhauttaa tahallaan. Kritiikki ei ole niinkään kohdistunut yksittäisiin ehdotuksiin kuin Niinistön omaan tehtävänantoon, jota taas on hyvin luontevaa pitää poliittisena. Presidentin idea syrjäytymisen ehkäisyn arkisista keinoista muistuttaa kovasti Kokoomuksen sloganeita aiemmista vaaleista. Muistattehan Bob Helsingin Vihreällä on ainakin viisi miljoonaa sävyä -kampanjan ja puheenjohtaja Kataisen toiveet välittämisestä.

Ihan tavallisia asioita -kampanja on todellakin saanut osakseen paljon pilkkaa. Se on hyvä. Satiiri on perinteikäs ja tarpeellinen osa politiikkaa. Vallan vastavoima on nauru. He, jotka ovat vaatineet kritiikin vaimentamista, ovat demokratian näkökulmasta yksiselitteisesti väärässä. Lisäksi he ovat väärässä muutenkin. Kampanjan kohtaama kritiikki on ollut syrjäytymisen ehkäisylle hyväksi. Tätä mieltä on myös työryhmän jäsen, Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila, joka vastaa puhelimeen perjantaiaamuna.

Nyt saan vihdoin vastauksen kysymykseeni! Miten presidentin julkistamat elämänohjeet muuttavat suomalaisten käyttäytymistä?

Hiila korostaa aluksi olleensa mukana vain kommentoimassa ehdotuksia, eikä hän vastaa kampanjan tiedottamisesta. Siksi hän vastaa kysymykseeni nyt "vähän niin kuin kansalaisena". Mutta vastaa kuitenkin.

Hiilan mukaan työryhmän lähtökohtana oli se, että netissä julkaistu opas tarjoaa yksinkertaisia neuvoja siihen, miten lapsia ja nuoria voidaan kohdata. Vinkkejä voi jokainen itse lukea ja miettiä.

"Kaikki tietysti ymmärtävät, että tarvitaan myös rakenteita", Hiila tarkentaa ja muistuttaa, että Väestöliitossa tehdään aina vaalien alla ohjelma siitä, millaisia yhteiskunnallisia muutoksia tarvittaisiin. Mutta myös arjen keinoista puhutaan. Väestöliiton asiantuntijat käyvät vierailemassa esimerkiksi koulujen vanhempainilloissa.

Mutta miten hyvät neuvot muuttuvat toiminnaksi? (Tästä ongelmasta kirjoitan enemmän edellisessä osassa.)

"Nämä ovat niin yksinkertaisia asioita, eivät mitään rakettitiedettä. Jokainen voi tehdä jotain."

Hiila kertoo, että vanhempainilloista on saatu paljon hyvää palautetta. Silloin kun Raisa Cacciatore on puhumassa, voi tupa olla aivan täynnä. Ehkä joku silloin ajattelee, että "onhan se noin, en ole tullut ajatelleeksi".

"Mutta tietysti jos tehtäisiin tieteellinen tutkimus, jossa katsottaisiin, että miten oli ennen ja miten sen jälkeen, ja sitten vielä vaikka vuoden päästä tutkittaisiin uudestaan, niin ehkä ei niin paljon muutoksia löytyisi."

Hiila kuitenkin uskoo, että kampanjan saamasta julkisuudesta on apua ihmisten tavoittamisessa, vaikka huomio onkin ollut negatiivista.

"Toivoisin, että ihmiset lukisivat oppaan itse, eivätkä uskoisi tätä ivallista kritiikkiä. Esimerkiksi minä työnantajana olen alkanut ajatella, että on hyvä neuvo työllistää nuoria."

Oliko kampanjan saama vastaanotto Väestöliiton toimitusjohtajalle yllätys?

Ei kokonaan. Hiila kertoo sanoneensa jo työryhmässä, että varmasti tulee myös kritiikkiä. Puoluepoliittinen leimaaminen kuitenkin yllätti.

"On ollut loukkaavaa, että meidät (työryhmän jäsenet) on leimattu äärioikeistolaiseksi näiden neuvojen takia. En minä ole sellainen."

Osallistuminen ei kuitenkaan kaduta.

"Olen alkanut ajatella, että on hienoa, että on tullut tällaista ryöpytystä. Kuntavaalit on tulossa." Hiila arvelee, että nyt nuoria ei voida sivuuttaa, eivätkä nuorten asiat jää vanhusten jalkoihin.

"Ehkä tää menikin hyvin."


Kummat siis olivat oikeassa, Niinistön vai vastustajien joukot? Elämänohjeet vai rakenteet?

Oikea vastaus on näiden kahden vaihtoehdon välinen kiista. Nuorten syrjäytymisestä ei tullut median puheenaihetta ja kuntavaaliteemaa presidentin hyvän avauksen ansiosta, eikä siksikään, että avausta äänekkäästi vastustettiin. Tarvittiin ihmisiä, jotka innostuivat näiden kahden törmäämisestä.

Kuntavaaleissa, kuten politiikassa aina, on kyse siitä, että meillä on erilaisia intressejä ja olemme oikeista ratkaisuista eri mieltä. Siksi tarvitaan avauksia, vasta-argumentteja, satiiria ja pilkkaa.

Fantasia konsensuksesta, teoria siitä, että jos vain olisimme kaikki yhtä viisaita, olisimme aina asioista samaa mieltä, on virtahepo, joka pitäisi pian kantaa ulos kansakunnan olohuoneesta. Politiikassa tärkeimpiä ovat usein juuri ne asiat, joista olemme eri mieltä. Niiden eteen nähdään eniten vaivaa.

Jos virtahepo olisi saanut päättää, Niinistön kampanja olisi vaiettu kuoliaaksi, tavallisia.fi-sivustolla ei kävisi kukaan ja kuntavaaleissa ja pääkirjoituksissa puhuttaisiin jostain aivan muusta kuin nuorten syrjäytymisestä.

21.9.12

"On hienoa, että on tullut ryöpytystä" – eli mihin politiikkaa tarvitaan – Osa 1: Kysymys

Keskustelu nuorten syrjäytymisestä oli loppua juuri kuntavaalien alla, mutta 7.9. Jakomäen koululla tapahtui jotain. Syrjäytymisestä tuli median ykkösaihe ja nuorista sittenkin yksi tämän vuoden kuntavaaliteemoista. Siihen tarvittiin sekä presidentti Sauli Niinistön julkistamaa Ihan tavallisia asioita -kampanjaa että sen äänekkäitä kriitikoita. Mutta kummat olivat oikeassa?

Kampanjan saamaa kritiikkiä on luettu monella tavalla. Minä olen ymmärtänyt sen näin: Kun Ihan tavallisia asioita tarjoaa elämänohjeita syrjäytyneen läheisille, se sivuuttaa tärkeämmän ongelman – syrjäytymistä aiheuttavat rakenteelliset viat yhteiskunnassa. Kriitikot ovat pitäneet tätä poliittisena valintana ja reagoineet siihen siksi poliittisilla argumenteilla ja poliittisella satiirilla.

Myös kampanjan puolustajien puheista on tehty monta tulkintaa. Omani on tällainen: Elämänohjeet eivät ole ristiriidassa rakenteellisten korjausten kanssa, vaan molempia tarvitaan. Elämänohjeet voivat kuitenkin parhaimmillaan ehkäistä syrjäytymistä ja näin vähentää tarvetta yhteiskunnan teknisille toimenpiteille. Vastustajien ivallista kritiikkiä on pidetty kampanjalle ja syrjäytyneille vahingollisena.

Otetaan tämä puolustuspuhe todesta, kokeen vuoksi. Näin toimittajien olisi pitänyt tehdä jo aiemmin ja esittää kysymys, jota ei ole kysytty: Miten nämä elämänohjeet itse asiassa toimivat? Onko tarkoitus – niin kuin kriitikot ovat ivanneet – että syrjäytynyt tai hänen läheisensä löytävät ohjeet, lukevat ne ja muuttavat käyttäytymistään? Entä miten ohjeet tavoittavat oikeat henkilöt? Miksi he muuttavat käyttäytymistään? Mikä on se mekanismi, prosessi, jolla elämänohjeet muuttuvat toivotunlaiseksi käyttäytymiseksi syrjäytyneen lähipiirissä?

Lähetin tämän kysymyksen Ihan tavallisia asioita -työryhmälle. Sain heti automaattisen vastauksen, jossa kiitettiin mielenkiinnosta ja luvattiin lukea viestini pikimiten ja vastata tarvittaessa.

Sitä odotellessa kerron teille hieman rakenteista. Niinistön kampanjan hengessä lähestyn asiaa arkipäivän näkökulmasta.

Työhöni kuuluu mediakasvatuksellisten harjoitusten ja työmenetelmien suunnittelu. Toteutan ja kokeilen niitä pääasiassa Nuorten Ääni -toimituksessa. Se on ryhmä 13–19-vuotiaita nuoria, jotka pyrkivät tuomaan heille  tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä esille mediassa. Syrjäytyminen on usein, tavalla tai toisella, ollut yksi niistä.

Lähes aina uusien työmenetelmien kanssa tulee ongelmia. Osallistujat saattavat ymmärtää antamani ohjeet väärin tai eivät ymmärrä niitä ollenkaan. He keskittyvät epäolennaiseen tai tekevät asiat liian hitaasti. Joskus ryhmässä vallitseva tunnelma on harjoituksen tavoitteiden kannalta täysin väärä. Osa ryhmän jäsenistä saattaa jäädä toiminnan ulkopuolelle.

Mitä silloin on tehtävissä? Vaihtoehtoja on karkeasti jaoteltuna kaksi:

1) Voin pysäyttää harjoituksen kulun ja antaa ryhmälle uuden ohjeistuksen siitä, miten pitäisi toimia. Joskus tämä onnistuu, mutta usein harjoituksen keskeyttäminen vain sekoittaa asioita entisestään. Tunnelmaan vaikuttaminen on vielä vaikeampaa. Esimerkiksi "Olkaa innostuneempia!" ei yleensä toimi.

2) Voin antaa harjoituksen jatkua ja käydä ohjeistamassa jokaista erikseen. Työskentely ei keskeydy, mutta tämä vie kaiken aikani. Ehdin huonosti auttamaan muissa asioissa kuin oman huonon tehtävänantoni korjaamisessa. Tunnelmaan vaikuttaminen on edelleen hyvin vaikeaa. Vaikka innostuminen olisikin jokaisen omalla vastuulla, on myös yhteinen ongelma, jos niin ei tapahdu. Talouskielellä ilmaistuna tämä keino on siis hyvin tehoton.

Molempien vaihtoehtojen ilmeinen ongelma on se, että joudun toistamaan ne uudestaan joka kerta, kun harjoitus tehdään. Kaikki varmasti tunnistavat tämän koulusta tai harrastuksista: toiminnan ohjaaja joutuu kerrasta toiseen puuttumaan tilanteisiin samalla tavalla. Samat tyypit pärjäävät, samat tyypit jäävät ulkopuolelle.

Koska ryhmää ei yleensä voi vaihtaa, on muutettava tehtävää. On mietittävä, miten ohjeet annetaan alunperin niin, että kaikki ymmärtävät ne. On mietittävä, ovatko ohjeet sellaisia, että niitä ylipäätään on mahdollista noudattaa. On mietittävä, onko aikaa varattu liian vähän vai tekemistä liikaa. On mietittävä, mikä tehtävänannossa tuottaa vääränlaisen tunnelman. Miten harjoitusta pitäisi muuttaa niin, ettei ketään tarvitsisi erikseen kannustaa innostumaan?

Kerron esimerkin.

Nuorten Ääni -toimituksessa pidetään säännöllisesti havaintokierros, joka on yksinkertainen menetelmä juttuaiheiden ideointiin. Jokainen ryhmän jäsen kertoo vuorollaan havainnon, jonka hän haluaa jakaa muiden kanssa. Esimerkiksi: "autoilijat eivät pysähdy suojatien kohdalla." Havainnosta keskustellaan, ja pohditaan, pitäisikö siitä tehdä juttu. Jutuiksi valikoituvat usein ne aiheet, joista puhutaan eniten, joihin me toiminnan ohjaajat kiinnitämme huomiomme ja joista havainnon esittäjä itse on kiinnostunut.

Eräänä talvena, kun toimintaa arvioitiin yhdessä, nuoret totesivat, että juttuja tehdään aika yksin, eivätkä aiheet tunnu toimituksen yhteisiltä. Jotain pitäisi tehdä.


Teimme rakenteellisen muutoksen: Havaintokierroksen lopussa pidetään aina neuvoa antava äänestys siitä, mistä havainnoista toimituksen pitäisi tehdä juttu. Jokainen saa äänestää haluamiaan ideoita. Vasta tämän jälkeen valitaan toteutettavat aiheet ja tekijät. Näin jokainen saa edelleen valita oman aiheensa, mutta toimitus saa samalla kokemuksen yhteisestä arvottamista. Myös ohjaajien vaikutus aihevalintoihin on selvästi pienempi.

Muutoksella oli myös eräs yllättävä seuraus: Nyt äänestyksessä nousevat toisinaan esille sellaiset aiheet, joista on saatettu puhua hyvin vähän. Ryhmä ei ole keskustelussa ollut tietoinen siitä, että he yhdessä pitävät jotain aihetta tärkeänä. Moni on saattanut ajatella niin itsekseen, mutta ei ole sanonut sitä ääneen.

Tämä on arkinen esimerkki siitä, miten ongelmia ratkotaan rakenteiden avulla.

On mennyt kolme päivää siitä, kun lähetin sähköpostin Niinistön työryhmälle, mutta en ole vielä saanut vastausta. Haluaisin tietää, millainen on heidän mekanisminsa. Miten hyvät elämänohjeet siirtyvät osaksi suomalaisten käyttäytymistä?

Lähetän tiedustelun uudelleen. Saan taas automaattisen vastauksen, jossa kerrotaan, että viestini aiotaan lukea. Vastausta ei enää luvata. Odotan vielä vuorokauden. Sitten tartun puhelimeen.

(Lue osa 2)