22.11.12

Elokuvissa ihmissuhde on tarina halusta

"Lukiessani nuortenkirjoja ja katsoessani elokuvia olen huomannut, että usein todella suudelmien jälkeen siirrytään yhdyntään. Noin vain. Melkoisia sankereita. Eikö sitä epäröisi tehdä jotain tuollaista? --
Elokuvissa ymmärrän jotenkuten näyttämisen vaikeuden. Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein. --
Elokuvista opittiin aikoinaan vaillinaista englantia, joka keskittyi lausahduksiin ja eikä kieliopista ollut hajuakaan. Nykyisin tuntuu elokuvista ja kirjoista välittyvän vaillinainen rakkauden kieli, joka antaa eväiksi pari esimerkkiä ja jättää puhumatta perusasioista."
Tuomas Suolahden kirjoitus Megafoni-blogissa palautti mieleeni aiheen, josta olen jo pitkään halunnut kirjoittaa: ihmissuhteiden ja dramaturgian yhteensovittamisen vaikeus.

Miksi ihmissuhteita käsittelevät elokuvat ovat niin kaavamaisia? Miksi kaikessa tuntuu lopulta olevan kyse siitä, saako poika tai tyttö pojan tai tytön?


Klassinen dramaturgia perustuu ajatukseen roolihenkilöistä, joilla on selkeät tavoitteet, joita kohti he sinnikkäästi pyrkivät. Draama syntyy, kun roolihenkilön eteen keksitään esteitä ja vastavoimia, jotka tekevät päämäärän tavoittelusta jännittävää ja viihdyttävää.

Pyrkimykset, intentiot, ovat myös näyttelemisen vakiosanastoa. Näyttelijä pyrkii teoillaan johonkin, usein aiheuttamaan jonkin halutun reaktion vastanäyttellijässään.

Mitä siis tapahtuu ihmissuhteelle, kun häikäilemätön elokuvatuottaja työntää sen dramaturgisen mankelin läpi? Se muuttuu tarinaksi halusta.

Syksyllä 2007 olimme juuri saaneet valmiiksi lyhytelokuvamme Normaaliperusviivan. Istuimme pääosanäyttelijä Juuso Pekkisen kanssa Lönnrotinkadun Subwayssa ja aloimme ihmetellä elokuvamme loppukohtausta.

Normaaliperusviivassa parikymppinen poika lähtee tapaamaan ala-asteen ihastustaan toiseen kaupunkiin. Elokuva päättyy kohtaukseen, jossa poika ja tyttö saavuttavat jonkin erikoisen, hieman sattumanvaraisen yhteyden toisiinsa. Mistä tämä outo luottamus oikein syntyy?

Poika on tullut paikalle syystä, jota hän ei itsekään ymmärrä. Hän on nuoremman minänsä asialla. Tyttö ei ole osannut tapaamista odottaa, hän tuskin edes muistaa poikaa. Jotain muuta, epämääräistä hän on ehkä odottanut. Nyt he ovat samassa tilassa, eivätkä halua toisistaan mitään. Heillä ei ole intentioita.

Luottamus on teko, jolla ei tavoitella mitään. Se on ele toista kohti, mutta sillä ei ole päämäärää. Se on dramaturgisesti onneton aihe. Siksi päätimme Juuson kanssa tehdä siitä elokuvan, seuraavana syksynä valmistuneen Joonatanin evankeliumin.


Elokuvissa sankarilla on päämäärä, mutta oikeassa elämässä me ihmiset epäröimme jatkuvasti. Suurimman osan ajasta epäröimme siksi, että emme oikeastaan tiedä, mitä kohti pyrimme. Joskus säntäämme hetkellisten päähänpistojen perässä, joskus vain väistelemme asioita, jotka tuntemattomista syistä aiheuttavat meille ahdistusta. Ajaudumme johonkin, vahingossa. Luotamme toisiimme ilman mitään syytä. Ehkä vain siksi, että se on mahdollista.

Kun valkokankaalla poika haluaa ja lopulta saa tytön, katsomossa istuvien elämät puolestaan kietoutuvat toisiinsa kuin kuulokkeiden johdot, selittämättömällä, ehkä selvittämättömälläkin tavalla.
"Kai on helppoa kuvata suudelma, sitten riisutut vaatteet. Nuorten kirjat eivät myöskään kuvaa suudelman ja yhdynnän välistä ei-kai-kenenkään maata liian usein."
Käsikirjoittajalle ihmissuhteet ja eksistentialistiset kysymykset ovat vaikeita, koska ne ovat monimutkaisia ja täynnä sumeaa logiikkaa, joka ei taivu kauniille kaarelle.

Kun käsikirjoittajan kädessä on vain vasara, kaikki ongelmat näyttävät aina nauloilta.

16.11.12

Mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria?


Työpaikkani Nuorten Ääni -toimitus sai tiistaina oikeusministeriön Demokratiapalkinnon. Palkinnon ottivat vastaan toimituksen jäsenet Maija Koivistoinen ja Nuutti Sinisalo, joista jälkimmäinen tässä valmistautuu pitämään kiitospuhetta.

Tänä vuonna palkittiin hankkeita, jotka edistävät nuorten osallistumista ja vaikuttamista. Muut palkinnonsaajat olivat Muuramen nuorten yrittäjyystalo Innola ja lastensuojelunuorten kehittäjäryhmä Nuoret kehittäjät.

Loppuviikon aikana olen päässyt moneen kertaan pohtimaan ääneen, mitä palkinto merkitsee. Ja mitä oikeastaan palkittiin?

Viraston työntekijän on helppo ajatella, että palkinto on tunnustus sille työlle, jota olemme tehneet nuorten osallisuuden eteen. Tulkinnanvaraa on siinä, kuinka laajoina tuon työn raamit nähdään. Palkittiinko yksittäinen hanke vai se perintö, josta hanke on syntynyt? Vai koko virasto? Toivottavasti kaikki nämä. Nuorten Ääni -toimituksessa on syntynyt nuorten toiminnan ja julkaistujen juttujen lisäksi paljon hyödyllisiä työmenetelmiä ja uutta nuorisotyön perintöä. Se ei olisi ollut mahdollista ilman nuorisoasiainkeskuksen tietoista panostamista kehitystyöhön.

”Toiminnassanne on mukana innovatiivisuutta, positiivista asennetta ja ennen kaikkea lasten ja nuorten omaehtoista toimintaa. -- Toimitte kukin erilaisten, mutta kokonaisuuden kannalta hyvin tärkeiden teemojen parissa. Näitä ovat syrjäytymisen ehkäisy, osallisuuden ja yhteisöllisyyden vahvistaminen sekä lasten ja nuorten nähdyksi ja kuulluksi tuleminen”, presidentti kiitteli, mutta kiitti samassa yhteydessä myös kaikkia muita lasten ja nuorten hyväksi työskenteleviä.

Viraston työntekijän ja presidentin lähestymistapa on kuitenkin oireellinen: ajattelemme työtä, jota me työntekijät teemme nuorille. Osallisuustyössäkin nuoret on liian helppoa nähdä toiminnan kohteina.

Demokratiapalkinto on vähintään yhtä paljon tunnustus nuorten ryhmälle, joka on jo kuusi vuotta toiminut yhteiskunnan hyväksi – vapaaehtoisesti. Nuoret tulevat toimitukseen kukin omista motiiveistaan, mutta ryhmän toimintaa yhdistää yksi asia: Nuorten Ääni -toimitus tekee maailmasta paremman ja tasa-arvoisemman paikan myös muille nuorille ja aikuisille.

Pari vuotta sitten kerrottiin tutkimuksesta, jonka mukaan vanhat ihmiset lukevat mielellään huonoja uutisia nuorista, koska se nostattaa heidän omaa itsetuntoaan. Ei siis ehkä ole sattumaa, että nuoret nähdään mediassa hyvin harvoin aktiivisina toimijoina, joista on yhteiskunnalle hyötyä. Nuorison ongelmat saavat yhteiskunnan tuntemaan itsensä tarpeelliseksi. Silloin jää helposti huomaamatta, että myös yhteiskunnalla on ongelmia, joita nuoret haluavat ratkaista. Siinäkin me aikuiset voimme olla avuksi.

Tätä olisi syytä pohtia varsinkin nyt, kun keskustellaan nuorten syrjäytymisestä. Kuinka usein puhumme siitä, mihin yhteiskunta tarvitsee nuoria juuri nyt? Miksi he ovat tarpeellisia? Ovatko?

Tarpeellisuus nimittäin – on hyödyllistä.



P.S. Kävimme Katan ja Aleksein kanssa tänään Aamu-tv:n vieraina puhumassa viisaita. Haastattelun voi katsoa täältä. Lopussa kysyttiin, mitä vastaavan toiminnan käynnistäminen muualla Suomessa vaatisi. Kotimatkalla keksin, mitä olisin halunnut sanoa: Se vaatii mediataloilta ja vaikkapa paikallislehdiltä halua ja rohkeutta jakaa valtaansa myös nuorille. Demokratiassa se on välttämätöntä. Hyvää esimerkkiä ovat näyttäneet mm. Helsingin Sanomat, Yle ja Suomen Kuvalehti.