9.12.13

Onko mielenosoitusten aika ohi?



"Mielenosoitus on ajankohtainen kansalaisoikeus. Se on performatiivinen tapa osallistua julkiseen keskusteluun ja sitä kautta vaikuttaa päättäjiin ja muihin kansalaisiin. Toistaiseksi sitä on pidetty tärkeänä demokratian toteutumisen välineenä. Viimeisen viikon tapahtumat tuntuvat kuitenkin osoittavan, että todellisten mielenosoitusten aika on ohi – eikä se johdu pelkästään ideologioiden lamasta."

Vuonna 2006 kirjoitin mielenosoitusten ja mellakoiden suhteesta mediaan. Prekariaatin mielenosoitus oli sekoittunut makasiinien mellakkaan ja Ranskassa poltettiin autoja. Miksi mielenosoitusten aika on ehkä ohi? 

Sen jälkeen media on hieman muuttunut. Sosiaalinen media löi Facebookin ja Twitterin avulla itsensä läpi oltuaan kymmenkunta vuotta vain nörttien etupiiriä. Valtamediassa on kuitenkin tapahtunut varsin vähän. Siltä osin kirjoitukseni on edelleen ajankohtainen nyt, kun Tampereen Kiakkovierasjuhlista uutisoidaan.

Lue lisää: Mielenosoituksen kuolema

8.12.13

Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla

Palaan vielä edellisen kirjoitukseni teemaan, koska haluan täydentää sitä vastauksella kiistanalaiseen kysymykseen: miksi tieto- ja viestintätekniikkaa ylipäätään pitää koulussa käyttää?


Luokanopettaja Kai-Ari Lundell kirjoittaa blogissaan, että koulu ei voi kilpailla "koukuttavan audiovisuaalisen soman" kanssa. Somalla hän viittaa Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma -tieteisromaanin hallusinogeenihuumeeseen, jolla kansalaisia hallittiin tuudittamalla heidät valheellisen onnellisuuteen. Lundellin mielestä koulun pitäisi olla paikka, jossa oppilas saa olla rauhassa tältä huumeelta – "naurettavilta mobiilipeleiltä, korvanappimusiikilta ja youtubetulvalta".

Tällaisille puheenvuoroille on selvästi tilaus ja ne saavat tyytyväistä vastakaikua. Tietotekniikka ei tosiaan ole ollut koululle helppo nakki. Se maksaa, se ei aina toimi, opettajilla ei ole taitoja tai kiinnostusta, oppilailla kiinnostusta on liikaa. Miksi sitä sitten pitäisi sitä käyttää? Miksi koulun pitäisi kilpailla audiovisuaalisen soman kanssa?

Koska opetussuunnitelma niin sanoo:
(jos peruskoulun opetussuunnitelma on tuttu, voit hypätä suoraan sitaattien yli)
"Perusopetuksen on annettava mahdollisuus monipuoliseen kasvuun, oppimiseen ja terveen itsetunnon kehittymiseen, jotta oppilas voi hankkia elämässä tarvitsemiaan tietoja ja taitoja, saada valmiudet jatko-opintoihin ja osallistuvana kansalaisena kehittää demokraattista yhteiskuntaa.-- Sen tehtävänä on myös kehittää kykyä arvioida asioita kriittisesti, luoda uutta kulttuuria sekä uudistaa ajattelu- ja toimintatapoja." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 2.2 Opetuksen tehtävä)
"Oppimisympäristön varustuksen tulee tukea myös oppilaan kehittymistä nykyaikaisen tietoyhteiskunnan jäseneksi ja antaa tilaisuuksia tietokoneiden ja muun mediatekniikan sekä mahdollisuuksien mukaan tietoverkkojen käyttämiseen." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 3.2 Oppimisympäristö)
"Oppilas oppii: -- tuottamaan ja välittämään viestejä ja käyttämään mediaa tarkoituksenmukaisesti, käyttämään viestinnän ja median välineitä tiedonhankinnassa, -välittämisessä sekä erilaisissa vuorovaikutustilanteissa." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)
"Ihminen ja teknologia -aihekokonaisuuden päämääränä on auttaa oppilasta ymmärtämään ihmisen suhdetta teknologiaan ja auttaa näkemään teknologian merkitys arkielämässämme. Perusopetuksen tulee tarjota perustietoa teknologiasta, sen kehittämisestä ja vaikutuksista, opastaa järkeviin valintoihin ja johdattaa pohtimaan teknologiaan liittyviä eettisiä, moraalisia ja tasa-arvokysymyksiä. Opetuksessa tulee kehittää välineiden, laitteiden ja koneiden toimintaperiaatteiden ymmärtämistä ja opettaa niiden käyttöä." (Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2004: 7.1 Eheyttäminen ja aihekokonaisuudet)
Tieto- ja viestintätekniikan käyttö ei siis ole yksittäisen opettajan, koulun tai kunnan valinta, vaan valtakunnallisella tasolla tehty kaikkia koskeva velvoittava linjaus, joka on jo olemassa. Se ei voi olla kiinni omista uskomuksista, mieltymyksistä – tai edes osaamisesta, kuten luokanopettaja Rauno Haapaniemi Facebookin Tieto- ja viestintätekniikka opetuksessa -ryhmässä huomauttaa. TVT siis kuuluu kouluun riippumatta siitä ratkaiseeko vai aiheuttaako se ongelmia.

Valtakunnallisista linjauksista tietysti voi ja pitää keskustella. Sellaisena puheenvuorona voi Kai-Ari Lundellinkin avausta lukea. Opetussuunnitelmiahan ollaan nyt juuri uudistamassa. Pitäisikö tietotekniikan jatkossakin olla yksi oppimisen sisällöistä ja välineistä?

Pitäisi. Lundellin mainitsema audiovisuaalinen soma on tärkein syy. Jos kerran on niin kuin on, että kulttuuri oppilaiden ympärillä koostuu jopa ylenpalttisesta audiovisuaalisesta viestinnästä, eikö juuri sen kulttuurin aktiiviseksi osallistujaksi kasvattaminen ole koulun tärkein tehtävä?

Huxleyn kirjassa soma on vallanpitäjien väline kansalaisten orjuuttamiseen, ja tähän Lundellkin nähdäkseni viittaa. Koulun tehtävä on kasvattaa kansalaisia, jotka eivät vain vastaanota vaan myös luovat uutta kulttuuria. Siksi ruudun sulkeminen ei riitä.

Kirjalliseen kulttuuriin ei ole paluuta. Tulevaisuuden kulttuuri on tavalla tai toisella audiovisuaalinen ja sen tekevät ne, jotka nyt istuvat koulussa. Niillä valmiuksilla, joita he tänään oppivat. Jos lopputulos ei miellytä, palautetta voi lähettää osoitteeseen peruskouluvuonna2013@suomi.fi.


Kuva on Nuorten Ääni -toimituksen tekemän A-studio: Stream -lähetyksen harjoituksista. Koulua käsittelevän ohjelman voi katsoa Elävästä arkistosta.
(Kirjoitin samasta aiheesta Helsingin Sanomien Sunnuntaidebattiin vuonna 2006: Media on otettava kouluun työkaluksi.)

7.12.13

Tietotekniikka on opetukselle uhka – koska sitä ei ymmärretä

PISA-tulokset virittivät uudella tavalla keskustelun tieto- ja viestintätekniikan käytöstä kouluissa. Toisten mielestä koulun kehittäminen edellyttää TVT:n käytön lisäämistä opetuksessa. He uskovat, että oppimistulosten heikkeneminen johtuu vanhanaikaisista opetusvälineistä, jotka eivät vastaa koulun ulkopuolista todellisuutta. Toisten mielestä tietotekniikka on oikeaa oppimista häiritsevä uhka, joka pitää torjua. Vain toiset voivat olla oikeassa.

Vuoden luokanopettaja Kai-Ari Lundell arvelee, että audiovisuaaliset ärsykkeet ovat syynä PISA-tulosten heikkenemiseen. Tekniikka on opetukselle uhka:
"Olisi hyvä, että edes koulussa oppilaat saisivat kokea rauhaa ilman, että päätä sotketaan naurettavilla mobiilipeleillä ja jatkuvalla korvanappimusiikilla tai youtubetulvalla."
Itsenäisyyspäivän Helsingin Sanomissa historian ja yhteiskuntaopin opettaja Jyrki Reinilä antaa Lundellille taustatukea:
"Mie­le­käs­kin op­pi­mi­nen vaa­tii ai­na jon­kin ver­ran pon­nis­te­lua ja työ­tä. Jos op­pi­las ja opet­ta­ja eris­te­tään omien tek­nis­ten här­ve­lei­den­sä ää­reen, nuo­ri löy­tää ai­van liian hel­pos­ti vie­lä haus­kem­pia si­säl­tö­jä, jot­ka ei­vät kui­ten­kaan edis­tä op­pi­mis­ta."
"Jo nyt mo­net opet­ta­jat tus­kai­le­vat si­tä, et­tä jou­tu­vat ot­ta­maan käyt­töön tek­no­lo­giaa, jon­ka ei­vät koe tuo­van li­sä­ar­voa ope­tuk­seen­sa."
Samaan aikaan monet opettajat eri puolilla Suomea ovat oma-aloitteisesti kehittäneet opetusmenetelmiä, joissa tieto- ja viestintätekniikalla on tärkeä rooli. Kokemukset ovat hyviä ja niitä jaetaan avoimesti. Ovatko nämä opettajat väärässä? Ovatko heidän oppilaansa erilaisia?

Kerron varmuuden vuoksi esimerkin, jonka todenperäisyyden voin itse taata.




Vuonna 2005 juttelin erään seminaarin tauolla median monitoimimiehen Pasi Yliriskun kanssa. Päädyimme erään lempiaiheemme äärelle: miksi koulussa hyödynnetään niin vähän videokameraa? Olihan se meille molemmille tuttu, monipuolinen työväline. 


Opiskelin silloin Stadiassa ja valmistelin opinnäytetyötäni aivan muusta aiheesta. Tein täyskäännöksen ja päätin tutkia tätä: miten videokamera sopisi oppimisen välineeksi mahdollisimman moneen eri oppiaineeseen? Otin pohjaksi valikoituja paloja elokuvan ja oppimisen teoriasta, ohjaajiksi pari näiden alojen gurua ja testiympäristöksi neljännen luokan Etelä-Sipoon koulussa.

Tulos lyhyesti: Videokamera on luonteeltaan todellisuuden tutkimisen ja tiedon rakentamisen väline. Kun sitä käytetään sellaisena, kamerakynänä, se sopii täydellisesti nykyaikaiseen oppimiskäsitykseen ja moniin opetussuunnitelman sisältöihin. Videokameran käyttö ei sekoita oppimistilannetta eikä estä oppilaiden keskittymistä. Päinvastoin – usein se motivoi oppilaita näkemään ylimääräistä vaivaa.



(Tarkemmin prosessista ja tuloksista: Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä?)

Opinnäytetyön valmistumisen jälkeen olen kehittänyt kamerakynä-ajattelua pidemmälle ja kouluttanut opettajia eri puolilla Suomea. Kaikkialla vastaanotto on ollut sama: "En tiennyt, että tämä voi olla näin helppoa. Voin ottaa uuden työvälineen käyttöön heti."

Pelko on muuttunut innostukseksi.



Tekniikan tuomisessa kouluihin on vuosien varrella tehty lukuisia virheitä. Suurin on ollut pedagogisen ajattelun puute, joka on estänyt mielekkäiden tekniikkaa hyödyntävien työtapojen syntymisen. Olennaista oman menetelmäni kehittämisessä oli tieto- ja viestintäteknisen välineen, tässä tapauksessa videokameran, luontaisten ominaisuuksien yhdistäminen oppimisen tavoitteisiin. Siihen tarvittiin ymmärrystä sekä välineestä että oppimisesta. Sen jälkeen menetelmä on ollut kenen tahansa tavallisen opettajan käytettävissä.

Suomen Lukiolaisten Liitto teki vastikään kyselyn, johon osallistui 3416 lukiolaista. Vastaajien mukaan tieto- ja viestintätekniikkaa ei käytetä koulussa päivittäin eikä se ei ole luonteva osa lukion opetusta. Vain murto-osa luottaa opettajien kykyyn ohjata opiskelijoita tekniikan käytössä. Lukiolaiset itse kuitenkin uskovat, että siitä olisi oppimiselle hyötyä. Kummat ovat oikeassa?

Jyrki Reinilän pelko siitä, että teknologia ei tuo opetukseen lisäarvoa, paljastaa, että (mainituilla) opettajilla ei ole ymmärrystä tieto- ja viestintätekniikan luonteesta. Jos todella uskoo, että tekniikka on ponnistelun ja vaivannäön este, ei ymmärrä ollenkaan sitä maailmaa, jossa oppilaat koulun ulkopuolella elävät. Monelle nimittäin juuri tieto- ja viestintätekniikka tarjoaa luontevia ponnistelun välineitä.

Esimerkiksi valokuvauksesta on digitaalisten järjestelmäkameroiden myötä tullut harrastus, jossa monet nuoret haluavat tulla – ja tulevatkin – sitkeän harjoittelun avulla taitaviksi. Monet menestyneet blogit ovat muuttuneet harrastuksesta jopa työksi, kun niiden kirjoittaja – jonkun opettajan oppilas – on omistanut bloggaamiselle elämänsä. Nykyiset tietokonepelit ovat harrastuksia, joissa menestyminen edellyttää intohimoista paneutumista, yrittämistä ja erehtymistä. Pelien tekemisestä on tullut teollisuutta, koska 90-luvun demoscenen nuoret nörtit kehittivät aivan uusia tapoja venyttää teknologian rajoja. Vapaa-ajalla, tuntikausia ponnistellen tietokoneen ääressä. Ajatelkaa sitä oppimisen määrää!



"Naurettavat mobiilipelit,  jatkuva korvanappimusiikki ja youtubetulva" ei ole totuus tieto- ja viestintätekniikasta. Se on opettajan teknologiaan ja oppilaisiin kohdistama omien asenteiden projektio. Jos koulun seinien sisällä ei tunneta ja tunnusteta oppilaiden oikeasti elämää todellisuutta, miten oppilaat voisivat uskoa koulun mahdollisuuksiin kasvattaa heistä osaavia ja aktiivisia kansalaisia ulkomaailmaan?

Jotta kehityksen kulku voidaan kääntää, pitää opettajien myöntää, että vika ei ole ollut teknologiassa vaan koululaitoksen kyvyssä hyödyntää sitä. Se on taito, jonka koulu voi oppia – jos se vain vähän ponnistelee.

(Kirjoitus jatkuu seuraavassa merkinnässä: Myös audiovisuaalinen kulttuuri on koulun vastuulla.)

30.10.13

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Vastaväitteitä.

Onko Youtube-video elokuvaa? Väheksynkö klassikkoelokuvien näyttämistä lapsille? Pitäisikö elokuvakasvatus jättää rauhaan?

Kirjoitukseni Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle synnytti Facebookissa vilkkaan ja rönsyilevän keskustelun. Tiivistän tähän ajatukseni siinä esille nousseista kysymyksistä. Niille, jotka ovat lukeneet elokuva-aiheisia kirjoituksiani, osa saattaa tuntua toistolta. Halusin kuitenkin koota aiemminkin esittämäni teesit elokuvakasvatuksen kontekstiin.

Vastaan neljään kirjoitukseeni esitettyyn vastaväitteeseen, jotka olen tiivistänyt ja muotoillut uudestaan omin sanoin. Osittain ne ovat yhdistelmiä eri henkilöiden kommenteista.

1) "Elokuvalla on totuttu tarkoittamaan pitkiä elokuvia, joita mennään katsomaan elokuvateatteriin. Vain ammattilaiset ajattelevat, että elokuva tarkoittaa muutakin. Miksi sotkea käsitteitä?"

Elokuvakasvatuksen kaanoniin kuuluu Lumièren veljesten Juna saapuu asemalle (1895), yksi niistä elokuvista, jotka esitettiin yleisölle historian ensimmäisessä elokuvanäytöksessä. Sitä näytetään nykyään lapsille, kun halutaan kertoa, mistä kaikki alkoi. Se on siis määritelmällisesti elokuva. Seuraavien vuosikymmenien aikana elokuvalle löytyi ja kehittyi lukemattomia erilaisia käyttötapoja. Näytelmäelokuvan perinne syntyi, kun elokuvaan yhdistettiin teatterin tapa kertoa tarinoita.


Heti 1900-luvun alkupuolella alkoivat tietysti kiistat siitä, mitä elokuvalla oikeastaan pitäisi tehdä. Jotkut pitivät fiktioelokuvaa lähinnä sirkushuvina, toiset näkivät siinä bisneksen. Eräät tekivät sillä suurta ja kestävää taidetta.

Samaan aikaan elokuvantekijät ja -teoreetikot pohtivat, mitä elokuva on välineenä. Dziga Vertov ajatteli sen olevan kinosilmä, joka kulkee vapaasti ajassa ja tilassa keräämässä havaintoja. Robert Bresson pohti hieman samalla tavalla, että elokuva on väline, joka rakentaa todellisuuden uudestaan fragmenteista. Hän puhui kinematografiasta (cinématographique, liikkeellä kirjoittaminen), josta elokuvan tutumpi käsite cinéma on peräisin. Alexandre Astruc uskoi, että elokuvasta kehittyy kamerakynä, jolla voi tarinoiden kertomisen lisäksi ilmaista mitä tahansa ajatuksia - niin kuin kirjailija kirjoittaa kynällään.

Myöhemmin Andrei Tarkovski ajatteli elokuvaa ajan veistämisenä. Elokuvaajan taito on esittää omia mielikuviaan havaintoina, jotka vangitaan elokuvakameralla.

Elokuvasta on sanottu toki myös paljon muuta, mutta tämä kehys - elokuva todellisuuden havainnoinnin välineenä - on ollut minulle paras tapa ymmärtää sitä, mikä yhdistää kaikkia elokuvan eri muotoja aina asemalle saapuvasta junasta Avatar-elokuvan kolmiulotteiseen fantasiamaailmaan ja skeittivideoihin. Paremmin kuin Aristoteleen runousoppi, leikkaussäännöt tai kuvakokojärjestelmä.

Mitään uutta määritelmää elokuvalle en siis etsi, päinvastoin: katson elokuvan historiaan.

(Elokuvatradition kehittymisestä olen kirjoittanut enemmän neliosaisessa kirjoitussarjassa Jeesus ja uusi aalto. Elokuvan toimintaperiaatteista pamfletissa Elokuvakerronnan kolme perusasiaa.)

2) "Yliopiston vessanseinäkirjoituksetkaan eivät ole kirjallisuutta. Miksi Youtube-video olisi elokuvaa?"

Suomen kielen elokuva-sanalla on useampia päällekkäisiä merkityksiä. Yhtäältä sillä tarkoitetaan yksittäisiä teoksia (vrt. kirja), joita mennään katsomaan esimerkiksi elokuvateatteriin. Toisaalta se tarkoittaa koko taiteenlajia (vrt. kirjallisuus), jolla on teoriansa, genrensä ja perinteensä. Kolmanneksi se merkitsee itse välinettä: kinematografiaa, kinosilmää ja kamerakynää (vrt. kieli), tapaa käsitellä todellisuutta ja ilmaista ajatuksia. Siten lomamatkalla kuvattu videoklippi ei välttämättä ole elokuva, mutta se on väistämättä elokuvaa.

Koulussa opiskelemme oppiainetta "äidinkieli ja kirjallisuus", jossa vastaava jako on selkeämmin näkyvillä. Jokainen peruskoulun käynyt on opetellut käyttämään kieltä tavaamisesta ja ensimmäisten kirjainten raapustamisesta alkaen. Lisäksi hän on tutustunut kirjallisuuteen ja sen klassikoihin: yhteen kulttuurimme merkittävistä tavoista käyttää kieltä.

Elokuvan läpäisemässä kulttuurissa elokuvakasvatuksen pitäisi olla näitä molempia. Muuten ymmärrys kulttuurista jää laihaksi ja kyky käyttää elokuvaa omana ilmaisuvälineenä kapeaksi.

(Periaatteessa äidinkielen opetus edellyttää opetussuunnitelman perusteiden mukaan "laajaa tekstikäsitystä", johon kuuluu myös kuva, mutta käytännössä tämä ei toteudu. Ajan lisäksi puuttuu valmiuksia ja menetelmiä. Äidinkielenopettajiksi hakeutuvat ne, joiden intohimo kohdistuu kieleen ja siihen heidät koulutetaan. Hyvä niinkin.)

3) "Fiktio on paras elokuvakasvatuksen väline, koska se on lapsille tutuin."
Toimittaja Leena Virtanen on twiitissään osittain oikeassa: lapset tuntevat fiktion muodon ja ovat tottuneet katsomaan fiktioelokuvia. Kasvattaja voi käyttää katsomiskokemusta apuna erilaisten teemojen käsittelyssä, kuten Koulukinon Elokuvakasvatuksen opas hyvin havainnollistaa. Kasvattaja voi avata maailmaa myös tuomalla tuttuun katsomistapahtumaan jotain, mitä lapsi ei ole tottunut näkemään.

Muilta osin Virtanen on minusta väärässä. Lapset suhtautuvat esimerkiksi videokameran käyttöön hyvin ennakkoluulottomasti, eivätkä kuvatessaan ryhdy automaattisesti matkimaan näytelmäelokuvia. Tutkin tätä opinnäytetyössäni Videokamera koulutyössä. Miten kamera voisi olla kuin kynä? Oppilaat tekivät kuukauden ajan erilaisia koulutyöhön liittyvä tehtäviä kynän sijasta videokameralla. He käyttivät kamerakynää intuitiivisesti juuri niin kuin elokuvateoreetikot olivat edellisellä vuosisadalla määritelleet.

Kulttuuritalo Valveen elokuvakoulun Tommi Nevala on kehittänyt pienemmille lapsille Videopensseli-menetelmän, jossa elokuvan avulla havainnoidaan ja tutkitaan ympäristöä. Näitä ja muita lähestymistapoja käsitellään tarkemmin mm. kirjassa Liikkuva kuva - muuttuva opetus ja oppiminen.

Kun elokuvakasvatuksessa tutustutaan fiktioon, tutustutaan yleensä pääasiassa teatterin ja tarinankerronnan traditioon, koska ne ovat fiktiokerronnan valtavirran ydintä. Elokuvalle itselleen ominaiset mekanismit (ks. kohta 1) jäävät vähälle huomiolle tai sivuutetaan kokonaan.

Monipuolisemmat menetelmät eivät vielä ole elokuvakasvatuksen valtavirtaa, mutta ne voisivat olla.

4) "Elokuvakasvatuksen pitää keskittyä elokuvataiteeseen ja sen perinteeseen - siis taidekasvatukseen. Muu liikkuvan kuvan opetus on yleistä mediakasvatusta, viestintää ja äidinkieltä."

Elokuvakasvatus voisi hyvinkin ottaa mallia muusta taidekasvatuksesta. Katsokaa mitä esimerkiksi varhaisiän musiikkikasvatuksesta sanotaan:
Varhaisiän musiikkikasvatuksen tavoitteena on tarjota lapsille musiikillisia elämyksiä, valmiuksia ja taitoja. Lisäksi tavoitteena on antaa virikkeitä jatkuvan musiikin harrastuksen syntymiseen. Varhaisiän musiikkikasvatus tukee lapsen luovuuden ja itseilmaisun kehittymistä. Tavoitteena on myös lapsen kaikkien kehitysalueiden, niin emotionaalisen, sosiaalisen, kognitiivisen kuin motorisenkin kehityksen tukeminen.
Samanlainen henki jatkuu perusopetuksen opetussuunnitelmassa:
Musiikin opetuksen tehtävänä on auttaa oppilasta löytämään musiikin alueelta kiinnostuksen kohteensa sekä rohkaista oppilasta musiikilliseen toimintaan, antaa hänelle musiikillisen ilmaisun välineitä ja tukea hänen kokonaisvaltaista kasvuaan. 
Neljänteen vuosiluokkaan mennessä oppilaan pitäisi oppia mm. käyttämään luontevasti omaa ääntään ja ilmaisemaan itseään musiikin avulla, havainnoimaan aktiivisesti ääniympäristöä ja käyttämään musiikin eri elementtejä musiikillisen keksinnän aineksina.

Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa!

Koulukino ja Mediakasvatusseura suunnittelevat kutsuvansa koolle seminaarin, jossa nyt alkanutta keskustelua elokuvakasvatuksesta jatketaan. Toivon, että  tämä kirjoitus avasi minun lähestymistapaani elokuvakasvatukseen. Olisi hauskaa, jos muut alalla askartelevat esittelisivät omia ajatuskehikoitaan jo ennen yhteistä tapaamistamme. Vaikka heti tähän perään kommentteina.

28.10.13

Älä osta mitään kysymättä jotain -päivä 28.11.2013


Anteeksi myyjä, osaisitteko kertoa, missä tämä t-paita on valmistettu? Millaiset työolosuhteet työläisillä on tehtaassa? Entä millaisen elämän tämä possu eli? Mikä älypuhelin kuormittaa ympäristöä vähiten? Millaista suklaata minun kannattaisi ostaa? 
Ei ole helppoa olla vastuullinen kuluttaja. Tuotteen alkuperän selvittäminen on työlästä, vaikeaa tai mahdotonta. Kaupan päälle saa aina huonon omantunnon. Jos haluaa ostaa vain eettisesti ja ekologisesti kestäviä tuotteita, on yleensä helpompaa olla ostamatta mitään. Mutta tänään ei ole se päivä.

Miksi tiedon hankkiminen on asiakkaan tehtävä? Eikö kauppiaan pitäisi tietää?

Kokeile marraskuun 28. päivänä tätä: Kun ostat jotain, kysy samalla jotain tuotteen alkuperästä. Mitä vain. Pientä tai suurta, vakavaa tai hullua. Voi olla, että myyjä ei heti tiedä vastausta. Se ei haittaa. Hän ei ole vielä tottunut tällaisiin kysymyksiin. Aloitetaan totuttelu yhdessä!

On vain kaksi sääntöä:
1. Saa ostaa! (Se on hauskempaa kuin olla ostamatta mitään.)
2. Saa kysyä! (Aina ei mitenkään jaksa kysyä kaikesta. Yhtenä päivänä jaksaa!)

Älä osta mitään kysymättä jotain on uusi teemapäivä, jota vietetään Älä osta mitään -päivän aattona 28.11.2013. Sen järjestävät kaikki Suomen asiakkaat yhdessä.

Lisää ideoidaan marraskuun aikana tällä Facebook-sivulla. Osallistu ja kutsu kaverisi mukaan!

25.10.13

Elokuvakasvatuksen kello pysähtyi 1900-luvulle - palatkaa tulevaisuuteen!

"Elokuvakasvatus on elokuvan katsomista yhdessä lapsen kanssa ja tämän kokemuksen jakamista."
Koulukinon tuottama Elokuvakasvatuksen opas (Nemo, 2013) tiivistää ensimmäisessä lauseessaan sen, mikä suomalaisessa elokuvakasvatuksessa on vaarallisesti vialla: elokuvakasvattajalle elokuva on yhä vain pitkä näytelmäelokuva, joka on "parhaimmillaan elokuvateatterissa". Siinä on alku, keskikohta ja loppu, päähenkilö ja vastustaja, yleiskuva ja puolilähikuva. Dokumentaariselle elokuvalle on 160-sivuisessa kirjassa omistettu yksi sivu. Animaatiolle toinen.

Tämän elokuvakäsityksen ympärille kokoonnuttiin myös Ajatuksia elokuvakasvatuksesta -seminaariin elokuvateatteri Orioniin keskiviikkona 23.10. Suomalaisen elokuvakasvatuksen kentältä esiteltiin hankkeita, joissa lapset ja nuoret pääsevät tutustumaan klassikkoelokuviin, oppimaan elokuvan kieltä ja jopa tekemään itse omia elokuvateoksiaan.

Seminaarin tähtivieraana oli ranskalaisen elokuvakasvatuksen guru Alain Bergala, joka kertoi, kuinka tärkeää elokuvaa on käsitellä taiteena. Sitä ei pidä lähestyä television, viestinnän tai semiotiikan kautta, vaan omana taiteenlajinaan, tämän hetken taiteista tärkeimpänä. Elokuva pitää ensisijaisesti kohdata henkilökohtaisen katsomiskokemuksen, ei analyysin kautta. Mainostaulun viesti pitää ymmärtää, elokuvan viestiä ei. Se pitää kokea.

Bergala puhui innostavasti siitä, kuinka elokuvakasvatus voi tarjota markkinoiden ja sosiaalisen ympäristön syöttämän pakkopullan rinnalle toisenlaista elokuvaa. Vapauden. Ei pidä opettaa, mitä hyvä ja huono, vaan tarjota vaihtoehtoja. Antaa lasten nähdä valkokankaalla kauniita asioita.

Tässä ajassa elokuvan puolustaminen taiteena on väistämättä radikaalia. Niin radikaalia, että vanhan hurmaavan elokuvakasvattajan saarnaa kuunnellessa on helppo unohtaa, kuinka syvälle 1900-luvulle hänenkin elokuvakäsityksensä on jäänyt.

Samaan aikaan elokuvateatterin ulkopuolella elokuva on nimittäin kaikkea muuta. Se on kännykkä, jolla poika kuvaa asemalle saapuvaa junaa, jolla tytön pitäisi saapua. Se on hääjuhla, jota eno kuvaa kolmijalan päältä vanhalla dv-kameralla. Se on isä, joka kuvaa tavaratalon vahtimestaria, joka vie lapselta ilmapallon. Se on skeittitemppu, joka katsotaan uudestaan ja uudestaan.  Se on lomavideo, jota kukaan ei jaksa katsoa. Se on Big Brotherin 24/7-lähetys. Se on Youtube, Vimeo, Vine ja tuhansia videoblogeja.

Se on tuulessa tanssivan muovipussin kauneus, kotivideokameralla vangittu viipale aikaa, jonka Ricky näyttää naapurintytölle American Beautyn unohtumattomassa kohtauksessa.


Se on oikeastaan (vihdoin) juuri sitä, mitä radikaalit 1900-luvun alkupuolen elokuvateoreetikot elokuvan tulevaisuudelta toivoivat: kynä, jolla voi ilmaista mitä tahansa ajatuksia.

Miksi elokuvakasvatus sitten on niin fiksoitunut pitkään näytelmäelokuvaan, jonka siivu elokuvakulttuurissa on yhä kapeampi?

Bergala ei ymmärrä kysymystä. Hän kertoo kyllä tutustuneensa Youtuben tarjontaan, julkaisseensa siellä itsekin jotain salanimellä, mutta ei näe sitä elokuvan kannalta relevanttina ympäristönä. Netistä löytyy toki kaikenlaisia gägejä, remiksejä kaupallisista tv-sarjoista ja sekalaista ekshibitionismia. Mutta vaikka nämä uudet välineet ovat olleet olemassa jo parikymmentä vuotta, ne eivät Bergalan mukaan ole synnyttäneet mitään uudenlaista elokuvaa.

"En ole nähnyt yhdenkään elokuvantekijän syntyvän netissä", Bergala tuhahtaa. "Mikä siinä on pointti? Mitä siitä tulee?"

Bergalan suhtautumista saattaa selittää hänen aiemmin päivällä kertomansa tarina ranskalaisen elokuvakasvatuksen synnystä. Toisen maailmansodan aikaan kommunistien ja katolisten yhteinen vastarintaliike alkoi käyttää elokuvanäytöksiä välineenä paremman maailman rakentamiseksi. He uskoivat elokuvan olevan väline, joka parhaiten puhuttelee kaikkia yhteiskuntaluokkia.

Perinne jatkui sodan jälkeen ja elokuvasta tuli ranskassa poliittisesti tärkeä instituutio. Kansallista elokuvaa on tuettu vahvasti lainsäädännöllä ja se on saanut keskeisen aseman myös koulussa. Esimerkiksi: Elokuva on yksi aineista, jonka voi suorittaa ylioppilaskirjoituksissa - tekemällä oman elokuvan. Toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, Ranskassa kotimaisten elokuvien tuotantomäärät eivät koskaan ole romahtaneet amerikkalaisen paineen alla. Pitkä näytelmäelokuva on kansallinen ylpeys.

Lopuksi Bergala hieman pahoittelee ranskalaista näkökulmaansa ja muistuttaa, etteivät hänen ajatuksensa ole jumalan sanaa. Jään hieman epäilemään sitä, sillä niin hyvin Bergalan oppi on Suomessakin tullut lihaksi. Ehkä hän tosiaan on elokuvakasvatuksen jumala, kuten eräs osallistujista luonnehti.

Ei ole epäilystä, etteikö elokuva olisi tämän hetken taiteenlajeista tärkein. Mutta se on myös muuta: se on monipuolinen ilmaisuväline, joka nyt ensimmäistä kertaa omassa historiassaan on oikeasti kaikkien käytettävissä. Elokuvakulttuuri on tästä eteenpäin kansankulttuuria. Näin tapahtuu elokuvakasvatuksesta riippumatta. Silti ja siksi elokuvakasvattajien pitäisi palata 1900-luvulta takaisin tulevaisuuteen.

Elokuvakasvatuksen opas on hyvä ja perusteellinen siinä, mihin se on varsinaisesti tarkoitettu: pitkien näytelmäelokuvien katsomiseen yhdessä lasten kanssa. Mutta elokuvakasvatus, joka tunnustaa vain fiktioelokuvan perinteen, ei anna eväitä rikkaan elokuvakulttuurin ymmärtämiseen ja rakentamiseen.

Hyvää esimerkkiä seminaarissa näytti Kaikki kuvaa -tutoriaalisivusto, joka ensimmäisessä vaiheessaan keskittyi varsin konservatiivisesti lyhytelokuvan tekemiseen, mutta on nyt laajentamassa näkökulmaansa mm. harrastevideoihin.


Ristiriitaisempia tunteita herättää Kansallisen audiovisuaalisen arkiston KAVA:n julkaisema Elokuvapolku, joka esittelee esimerkkien avulla kymmeniä erilaisia elokuvakerronnan keinoja. Arvaatteko, millaisista elokuvista näytteet ovat?

Pitkistä näytelmäelokuvista. Kaikki.

(Omaa näkökulmaani elokuvakasvatukseen avaa tarkemmin Elokuvakerronnan kolme perusasiaa -opas.)

EDIT: Kirjoituksesta ja elokuvakasvatuksesta puhutaan lisää tämän kirjoituksen jaon yhteydessä Facebookissa. Keskustelun pohjalta kirjoitin tekstille jatko-osan: Tällaista elokuvakasvatusta minä haluan olla rakentamassa! Toivon sen yhteyteen lisää keskustelua.

7.10.13

Applen ja Nokian kaksintaistelu oli hyvä tarina – tosin keksitty



Kuukausiliite kertoo tarinan kirjeestä, jonka toimittaja Lauri Malkavaara kirjoitti Nokialle vuonna 2008. Kirjeessä Malkavaara tuskailee uuden Nokia-puhelimensa monimutkaista käyttöliittymää ja vertaa sitä intuitiiviseen Applen iPodiin. Hän ennustaa Nokialle murheita.

Loppu on historiaa. Se menee näin: Applen julkaisemasta iPhonesta tuli hitti. Humanisti-visionääri Steve Jobsin johdolla Apple oli alkanut tehdä puhelimia ihmisille. Nokian insinöörit jatkoivat koneiden tekemistä toisille insinööreille. Sen kaksintaistelun Nokia hävisi.

Tämä tarina on toistunut suomalaisessa mediassa. Se onkin hyvä tarina, mutta juuri siksi se ei ole tosi.

Nokian romahdus huippuvuosista oli tosiaan huima. Sen osuus maailman matkapuhelinten myynnistä oli parhaimmillaan 40% paikkeilla. Tämän vuoden heinäkuussa se oli enää 16%. Älypuhelimista Nokia myi mitättömät 3%.

Markkinoita ei kuitenkaan vienyt Apple, jonka osuus älypuhelimista on samassa vertailussa 14%. Markkinat valtasi Googlen Android-käyttöjärjestelmä, jonka osuus viimeisimmissä mittauksissa on tavoittanut 80% rajan. Ylivoimaisesti suurin valmistaja on korealainen Samsung, mutta muitakin on lukematon määrä. Android on tavoittanut myös ne halvempien puhelinten markkinat, joilla Nokia aiemmin menestyi. Apple ei sinne koskaan pyrkinytkään.



(EDIT: Pitkän aikavälin kuvaaja älypuhelinten käyttöjärjestelmien markkinaosuuksista. Lähde: Wikipedia.)

Miksi toimittajat silti hellivät ajatusta Applen ja Nokian kaksintaistelusta? Ehkä siksi, että iPhone on pienemmästä markkinaosuudestaan huolimatta hyvin edustettuna toimittajien omissa taskuissa ja käsilaukuissa. On hauskaa olla voittajan puolella. Ennen kaikkea myytti Applesta ja Nokiasta elää kuitenkin siksi, että se on hyvä tarina.

Elokuvaohjaaja Paul Verhoeven on kirjoittanut kirjan Jeesus Nasaretilainen (2008), joka kertoo historiallisesta Jeesuksesta. Verhoeven on elokuvauransa ohella harrastanut Jeesus-tutkimusta ja kertoo kirjassa oman näkemyksensä siitä, mikä evankeliumeissa on totta ja mikä sepitettä. Johdannossa hän perustelee, miksi hän uskoo elokuvantekijän taustasta olevan hyötyä historian hahmottamisessa.

Verhoeven kertoo tarinan hollantilaisesta juutalaisesta Friedrich Weinrebistä, joka toisen maailmansodan jälkeen kirjoitti kirjan "urheasta taistelustaan saksalaisia miehittäjiä ja heidän holokaustipolitiikkaansa vastaan". Sitä pidettiin yleisesti totuutena. Kirjailija W. F. Hermans ei kuitenkaan uskonut tarinaa, joka oli hänestä liian suoraviivainen. Myöhempi historiantutkimus osoitti Hermansin olleen oikeassa – ja historioitsijoiden väärässä. Weinreb tekikin itse asiassa yhteistyötä saksalaisten kanssa.

Verhoeven uskoo, että dramaturgin näkökulma paljasti sepitteen. Tarinankertoja tunnistaa ne keinot, joita tarinassa on käytetty dramaturgisista syistä. Myytissä Applen ja Nokian taistelusta niitä riittää.

Nokia on ollut suuri kansallinen kertomus. Sellaisessa tarinassa ylivertaiseksi vastustajaksi sopii paljon paremmin taivaasta laskeutunut ja sinne palannut Steve Jobs – paremmin kuin sekalainen joukko aasialaisia monialaisia laitevalmistajia ja epäilyttävän hakukonejätin keskinkertaisehko käyttöjärjestelmä.

Vaikka tarina ei sitten olisikaan ihan tosi.


29.8.13

Lapsen tehtävä ei ole naurattaa aikuisia

Helsingin Sanomat kysyi lapsilta, mitä tarkoittavat kulttuurisanat improvisaatio, kenraaliharjoitus ja apuraha. Koska sanat ovat lapsille vieraita, lapset vastaavat tietysti hassusti.

Hesari on tehnyt näitä juttuja jo pitkään. Ylelläkin oli oma Lapset puhuvat -sarjansa, jossa juttelu tapahtui kameran edessä.



Erilaisten "lapset puhuvat"-konseptien hauskuus perustuu siihen, että lapset yrittävät puhua tosissaan jostain, mitä eivät ymmärrä. Se naurattaa niitä, jotka ymmärtävät.

Samalla kaavalla voisi tehdä hauskoja, haastateltavia hyväksikäyttäviä juttuja myös vaikkapa kehitysvammaisista ja dementikoista. Eikö naurattaisikin, kun he yrittäisivät selittää asioita, jotka meille normaaleille aikuisille ovat ihan yksinkertaisia?

Hyvä kuitenkin ettei tehdä. Lapsetkin voisi jättää rauhaa. Aikuisten naurattaminen ei nimittäin ole lapsen tehtävä.

terveisin,
Ismo Kiesiläinen,
entinen lapsi

EDIT: HS kirjoitti lasten haastattelemisesta pari vuotta aiemmin näin:
Kun lapsi päästetään ääneen, on parempi kysyä asioista, joista lapsi itse tietää. Puoluepolitiikkaa kommentoiva viisivuotias huvittaa aikuista mutta aliarvioi lasta.
"Olisiko aikuisesta hauskaa, jos haastateltaisiin asiasta, josta ei tiedä mitään?" kysyy Ojala.

13.8.13

Viisi vinkkiä lukuvuoden aloittavalle opettajalle

Koulut alkavat ja lehdissä listataan taas vuosittaisia vinkkejä koulunsa aloittaville oppilaille. Opettajat ansaitsevat vinkkinsä myös. Tässä viisi!


1. Juhlat

Kuuluuko suvivirsi kevätjuhlaan? Voiko rehtori päättää siitä? Millaista perinnettä koulun yhteisissä tilaisuuksissa pitäisi seurata? 

VINKKI: Päättäkää juhlien ohjelmasta yhdessä oppilaiden kanssa. Selvittäkää eri laulujen ja näytelmien taustoja ja miettikää, mitkä niistä sopisivat teidän koulunne yhteiseen juhlaohjelmistoon. Miten otetaan huomioon eri oppilaiden kulttuurit?

2. Yhteiskuntaoppi

Suomalaisen peruskoulun käyneet oppilaat tietävät yhteiskunnasta paljon, mutta eivät ole siitä kovin kiinnostuneita. Koulu ei kannusta eikä opeta osallistumaan.

VINKKI: Aloittakaa ottamalla esille koulunne opetusta ohjaava lainsäädäntö, esimerkiksi perusopetuslaki tai lukiolaki, sekä opetussuunnitelma. Tutkikaa oppilaiden kanssa, miten hyvin se toteutuu omassa koulussanne. Puuttukaa yhdessä epäkohtiin. Niitä löytyy monta.

3. Kouluruoka

Ruoka on yksi niistä asioista, joka innostaa nuoria tekemään omia yhteiskunnallisia valintoja. Juuri koulussa se ei kuitenkaan ole mahdollista. Oppilaille ei kerrota, mistä kouluruoan raaka-aineet ovat peräisin.

VINKKI: Pyydä, että koulunne ruokalistaan merkitään kaikkien raaka-aineiden alkuperät. Pohtikaa yhdessä oppilaiden kanssa, millaisia valintoja ruoan alkuperän perusteella voi tehdä ja miten siihen voisi omassa koulussa vaikuttaa.

4. Ylioppilaskirjoitukset

Lukiokoulutuksen tavoitteena on "tukea opiskelijoiden kasvamista hyviksi, tasapainoisiksi ja sivistyneiksi ihmisiksi ja yhteiskunnan jäseniksi". Kun lukioita keväisin laitetaan paremmusjärjestykseen, mittarit ovat kuitenkin aivan toiset. Siksi ylioppilaskirjoitukset ohjaavatkin lukion opetusta paljon enemmän kuin on lain mukaan tarkoitus.

VINKKI: Lopettakaa ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen! Suunnittele opetus yhdessä opetussuunnitelman, oppilaiden ja sydämen kanssa. Älä koskaan perustele opiskeltavia asioita sillä, että niitä kysytään ylioppilaskirjoituksissa. Se on lukiolain hengen vastaista, siis oikeastaan rikollista. Vertailkaa koulussanne enemmän kouluterveyskyselyiden kuin ylioppilaskokeiden tuloksia. Kasvattakaa onnellisia ylioppilaita.

5. Hyvä oppilas

Millainen on opettajan mielestä hyvä oppilas? Nuorten Ääni -toimitus kysyi asiaa kasiluokkalaisilta, jotka arvelivat, että hyvä oppilas tottelee, menestyy ja on hiljaa. Hyvä oppilas ei anna eikä pyydä apua.

VINKKI:  Kun viittaat opettajainhuoneessa johonkin Jaakkoon "hyvänä oppilaana", mieti kaksi kertaa, mitä sillä tarkoitat. Muuta oppilaiden käsitystä siitä, millainen on hyvä oppilas. Luo sellainen oppimistilanne, jossa keskusteleminen, epäonnistuminen, avun pyytäminen ja sen antaminen kannattavat. Tee se yhdessä oppilaiden kanssa.

Katsokaa VESO-päivillä Reeta Niemosen juttu täydellisistä nuorista naisista, jotka haluavat tehdä kaiken, oikein. Keskustelkaa pareittain.

Kuva elokuvasta Normaaliperusviiva.

30.7.13

Miksi kirkko häviää julkisen keskustelun?


Miksi ihmiset eroavat kirkosta, kun Päivi Räsänen avaa suunsa? Edustaako Räsänen kirkkoa? Jos ei, miksi kirkko ei väitä vastaan? Miksi kirkko näyttää jäävän julkisessa keskustelussa altavastaajan asemaan – aina?

Teen pienen kokeen. Lähetän kaikille Suomen piispoille Desmond Tutun innoittamana kysymyksen: menisivätkö he mieluummin helvettiin kuin suostuisivat palvomaan homovastaista Jumalaa?

Mutta ennen sitä, palaan hetkeksi kesän kohuun, joka syntyi, kun sisäministeri Päivi Räsänen pohti Jumalan sanan ja lainsäädännön ristiriitoja. Eroakirkosta.fi-palvelun mukaan Räsäsen puhe Kansanlähetyspäivillä sai yli 6500 seurakuntalaista eroamaan kirkosta.

Ilta-Sanomien Ulla Appelsin syytti eronneita populismista: monille Räsänen tarjosi vain ylevän tekosyyn lopettaa kirkollisveron maksamisen. Räsänen ei edusta kirkkoa, eikä seurakuntien siksi pitäisi kärsiä Räsäsen puheista.

Myös Helsingin piispa Irja Askola oli karanneista lampaista pahoillaan. Helsingin Sanomien haastattelussa hän toivoi, että eronneet mieluummin jäisivät kirkkoon ja haastaisivat sen kriittiseen keskusteluun. Askola ihmetteli, miksi "kirkko näyttäytyy niin monelle ankarana ja ehdottomana, kun sen sanoma on armo ja avoimuus?"

Kulttuuriduunari Tuomas Saloniemi näki syyn kirkossa ja kirkon munattomuudesta: piispoilla ei ole kanttia sanoutua irti Räsäsen näkemyksistä, koska se näyttäisi seurakuntalaisen tuomitsemiselta. Saloniemi suositteli kirkonmiehille parempaa julkisuudenhallintaa ja oman mielipiteen selkeämpää artikulointia.

Kun Ajankohtaisen kakkosen Homoilta aiheutti vuonna 2010 noin 40 000 ihmisen eron kirkosta, Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dosentti Kari Latvus syytti blogissaan – ei Räsästä vaan Tampereen piispaa Matti Repoa.
"Protestin kärki ja eroaallon voima nousee piispa Matti Revon puheista. Repo oli keskustelussa vaitonainen ja jos kommentoi jotakin, niin linjaukset tukivat mainittujen äärilinjan puheita."
Homoillan jälkeenkin vaitonaisuus jatkui. Tiedotteita ei lähetetty. Kirkon johtajat ottivat keskusteluun kantaa vasta, kun heiltä sitä erikseen kysyttiin. Eivätkä silloinkaan kaikki.

Munattomuudesta ei voi kuitenkaan syyttää Etelä-Afrikan entistä arkkipiispaa Desmond Tutua, joka äskettäin linjasi menevänsä mieluummin helvettiin kuin palvovansa homovastaista jumalaa.
"I would refuse to go to a homophobic heaven. No, I would say sorry, I mean I would much rather go to the other place.-- I would not worship a God who is homophobic and that is how deeply I feel about this."
Mitä tähän sanoisivat Suomen piispat? Haluan testata Saloniemen väitettä kirkon munattomuudesta. Lähetän kaikille piispoille tätä blogia varten kysymyksen: "Kumman sinä valitsisit Tutun esittämistä vaihtoehdoista – homovastaisen Jumalan palvomisen vai helvettiin menemisen?"

Pyydän mahdollisimman suoraa vastausta ja lyhyttä perustelua. Koska olen hieman ennakkoluuloinen, toivon perusteluja myös siinä tapauksessa, että kysymys on mahdoton vastattavaksi.

Turun piispan sähköposti reagoi heti: "19.8. päättyvän loman aikana en seuraa työsähköpostiani säännöllisesti." Niinpä niin – on perjantai-iltapäivä heinäkuun lopulla. 

Ei kuitenkaan mene kuin hetki, kun puolustusvoimien kenttäpiispa Pekka Särkiö kirjoittaa:
"Minusta piispa Tutu, jos kyse on hänen lausumastaan, projisoi ihmisten keskinäisiä vastakkainasetteluja Jumalaan. Kaikkivaltias Jumala ei ole ketään vastaan, vaan luomansa elämän puolesta. Ihmisessä vaikuttava synti, itsekkyys ja ylpeys, tuhoaa elämää. Siksi Jumala vihaa syntiä, mutta rakastaa syntistä. Risti on siitä todistuksena. Ilman muuta haluan olla tällaisen Jumalan yhteydessä, niin elämässä kuin kuolemassa."
Yritän saada vastauksesta selvää. Valitsiko Särkiö jomman kumman vaihtoehdon? Ei kumpaakaan? Vai molemmat? Epämääräistä.

Myös ilta alkaa hämärtyä. Klo 22:14 saan viestin Porvoosta, piispa Björn Vikströmiltä.
"Arkkipiispa Tutun tavoin uskon ja toivon että Jumala rakastaa sekä homoja että heteroja. Elämänjälkeinen kohtaloni jätän suurella luottamuksella Jumalan käsiin."
Vikström haluaa jatkaa vielä hieman pidemmin. Hän arvelee, että Tutu on pyrkinyt provosoimaan eikä ole tarkoittanutkaan vastakkainasetteluaan kirjaimellisesti tulkittavaksi.
"Homofobisen taivaan vastakohtana olisi homomyönteinen helvetti - mutta Tutun mielestä tämä ei olisikaan mikään helvetti, vaan päinvastoin parempi paikka kuin homofobinen taivas. Mutta eikö taivas ole nimike jota käytämme nimenomaan kuvaamaan parasta mahdollista paikkaa? Eli Tutu toivoo siis oikeastaan pääsevänsä siihen taivaaseen, jota homofobiset kristityt kutsuvat helvetiksi."
Hämäryys tihenee. Pimeimmällä hetkellä, klo 1:02 lauantaiyönä, arkkipiispa Kari Mäkisen teologinen erityisavustaja Risto Leppänen lähettää vastauksen:
"Kiitos haastattelupyynnöstä arkkipiispa Kari Mäkiselle. Valitettavasti arkkipiispan ei tällä erää ole mahdollista vastata pyyntöönne."
Viikonloppu tulee ja menee. Olen itse vielä unessa, kun Helsingin piispa Irja Askola vastaa maanantaiaamuna klo 8:48.
"Hei, Ismo 
kiitos kysymyksestäsi. 
Arvostan arkkipiispa Desmond Tutua suuresti.
Olen seurannut hänen puhetilaisuuksiaan livenä muutaman kerran ja tuon tyylinen retoriikka on helppo tunnistaa hänen omakseen.
Hän on tunnettu arvojohtaja koko Afrikassa, sekä kirkoissa että yhteiskunnassa, joten hänen homomyönteisellä kannanotolla juuri tuossa maanosassa on erityinen merkitys.
 
Oma retoriikkani on toisenlaista. Seksuaalivähemmistöjen ihmisoikeuksien puolustajaksi toki tunnustaudun. Pääsylippuja taivaaseen tai helvettiin en jaa itselleni enkä toisille; siitä päättää onneksi yksinomaan Jumala."
Osasin odottaa seksuaalivähemmistöjen puolustamista. Kesäkuun alussa Askola siunasi homoparin lähetystyöhön. Aiemmin hän on kannattanut myös samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunaamista.

Silti vastaus on jo kodikkaalla tavalla epäsuora. Askola arvostaa Desmond Tutua suuresti, mutta ei valitse kumpaakaan hänen esittämistään vaihtoehdoista. Sen sijaan Askola vetoaa eroihin puhujien retoriikassa. Toisaalta on helppo uskoa piispan vilpittömyyteen, kun hän kieltäytyy jakamasta taivaspaikkoja.

Alan silti kallistua Tuomas Saloniemen kannalle: kirkon edustajat varovat liikaa suututtamasta ketään, eivätkä siksi kerro mielipiteitään. Jos sellaisia on, ne hautautuvat sovittelevan retoriikan alle.

Mutta voiko kirkko tehdä muuta, jos se haluaa olla "avoin ja armollinen"? Askola toivoo Helsingin Sanomien haastattelussa, että kirkkoon mahtuisi erilaisia näkemyksiä. Ehkä piispan liian jyrkkä kannanotto karkottaisi jäseniä samalla tavalla kuin Räsäsen puheet toisella laidalla? Jotta jokainen saisi kirkossa sanoa mielipiteensä, piispan on oltava hiljaa.

Tilanne on uusi kirkolle, joka on syntynyt aivan toisenlaisen viestinnän aikakaudella. Parituhatta vuotta seurakuntaa johdettiin edestä. Pappi puhui, milloin milläkin kielellä, ja seurakunta kuunteli. Nykyisessä mediatilassa kuka tahansa takarivin räsänen voi saada kuuluvimman äänen, kun vain osaa valita oikeat sanat.

Oikeat sanat valitakseen ei tarvitse kuitenkaan olla takarivissä eikä Päivi Räsänen. Ylen uutinen Desmond Tutun terävästä homolausunnosta on jaettu Facebookissa jo yli 11 000 kertaa. Kun arkkipiispa Kari Mäkinen pari kuukautta aiemmin puolusti homoseksuaalien parisuhteita, Facebook-jakoja kertyi 45 kappaletta.

Retoriikka todella on toisenlaista. Ex-arkkipiispa Tutu julisti menevänsä mieluummin helvettiin kuin palvovansa homofobista Jumalaa, Mäkinen puolestaan toivoi kirkolta "henkisesti avointa tilaa, jossa erilaiset näkökulmat tulevat kuulluiksi ja jossa teologinen traditio ja ihmisten tämänhetkinen todellisuus pääsevät vuorovaikutukseen". Luterilaisella kirkolla ei näytä olevan Facebookissa jakoa.

Kirkon munattomuus voi olla laskelmoitua tai pakotettua varovaisuutta, mutta yhtä hyvin se voi olla osoitusta vilpittömästä pyrkimyksestä ymmärtää ja ihmetellä kaikkea. Sellaistahan uskovan elämä on. Mutta onko se kristillistä?

Vaikeneva piispa nimittäin asettuu kristinuskon historiassa hankalaan rooliin. Nykyistä kirkkoa, jota piispat johtavat, ei olisi olemassakaan ilman suorasanaisia suunsoittajia. Jeesus, Paavali ja Luther eivät tulleet tunnetuiksi diplomaattisen kielen kehittäjinä. He olivat ennemmin räsäsiä, jotka sanoivat suoraan, mihin uskoivat, ärsyttivät vallanpitäjiä, keikuttivat venettä. Sillä tavalla he perustivat uskontoja ja seurakuntia. Näin ovat syntyneet muutkin kristilliset lahkot, mukaan lukien Päivi Räsäsen edustama viidesläisyys.

Ne, sen sijaan, jotka ovat yrittäneet pitää venettä hiljaa paikallaan, ovat olleet historiassa aina toisella puolella – aitiopaikalla katsomassa, kun asiat vääjäämättä tapahtuvat.

---
Arkkipiispa Kari Mäkinen, Espoon piispa Tapio Luoma, Kuopion piispa Jari Jolkkonen, Lapuan piispa Simo Peura, Mikkelin piispa Seppo Häkkinen, Oulun piispa Samuel Salmi ja Tampereen piispa Matti Repo eivät vastanneet kysymykseen. Turun piispa Kaarlo Kalliala ilmoitti olevansa lomalla.

Kuva: Ship among Icebergs, by Gustave Doré

30.6.13

Ja "Parhaan palkinnon" palkinnon saa...


Kuinka usein meiltä kysytäänkään: "Etkö todella ole nähnyt SITÄ elokuvaa?"

Jokaisella on mielessään jonkinlainen tärkeiden elokuvien kaanon. Elokuvalehdet ja -kriitikot tekevät omia listojaan, IMDB:ssä on käyttäjien äänestämä TOP-250Yksi kaanoneista muodostuu palkinnoista. Etenkin Oscarit ja Cannesin Kultaiset palmut uutisoidaan näkyvästi ja niitä käytetään elokuvien markkinoinnissa: "Tämä sinun todellakin pitää nähdä!"

Parhaan elokuvan Oscarilla, parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla ja Cannesin Kultaisella palmulla palkitaan kuitenkin aivan erilaisia elokuvia. Voittajat valitaan eri elokuvajoukosta, eri tavalla ja erilaisessa kulttuurissa. 

Tein kokeen: Listasin kaikki palkitut leffat ja laskin näkemäni yhteen. Kenen arvostamia elokuvia minä olen nähnyt eniten? Cannes voitti niukasti. Kun vertasin tulostani kavereiden laskelmiin, olin – kuten arvelinkin – marginaalissa. Muiden listoilta löytyi eniten Oscar-palkittuja.

Siitä, miten asiat ovat, ei voi kuitenkaan päätellä, mitä elokuvia pitäisi katsoa. Kun joku seuraavan kerran ihmettelee, miksi et ole nähnyt hänen mielestään maailman parasta elokuvaa, voit vastata Dancer in the Darkin Selman sanoilla:

I've seen it all, I've seen the dark
I've seen the brightness in one little spark.
I've seen what I chose and I've seen what I need,
And that is enough, to want more would be greed.

Elokuvat ovat niin kuin ihmiset; hienoja on joka tapauksessa enemmän kuin mihin kukaan ehtii tutustua. Jokainen valitsee ne, jotka haluaa osaksi itseään. Katsottujen elokuvien määrällä ei kannata elvistellä, mutta oman palkintojakauman tarkastelu voi olla valaisevaa.

Tässä omat tulokseni. Voit kopioida listan itsellesi ja haastaa elokuvaystäväsikin mukaan! (Lista löytyy myös Facebookista.)

---

Oscar: Paras elokuva, yhteensä: 19 kpl
Oscar: Paras vieraskielinen elokuva, yhteensä: 17 kpl
Cannes: Kultainen palmu, yhteensä: 22 kpl

Oscar: Paras elokuva (tai muu pääpalkinto), yhteensä 85 elokuvaa
[] 2012 Argo
[x] 2011 The Artist
[] 2010 Kuninkaan puhe (The King's Speech)
[] 2009 The Hurt Locker
[] 2008 Slummien miljonääri (Slumdog Millionaire)
[x] 2007 Menetetty maa (No Country for Old Men)
[] 2006 The Departed
[] 2005 Crash
[x] 2004 Million Dollar Baby
[] 2003 Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (The Lord of the Rings: The Return of the King)
[] 2002 Chicago
[] 2001 Kaunis mieli (A Beautiful Mind)
[] 2000 Gladiator
[x] 1999 American Beauty
[x] 1998 Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love)
[x] 1997 Titanic
[] 1996 Englantilainen potilas (The English Patient)
[x] 1995 Braveheart – taipumaton
[] 1994 Forrest Gump
[x] 1993 Schindlerin lista (Schindler's List)
[] 1992 Armoton (Unforgiven)
[x] 1991 Uhrilampaat (The Silence of the Lambs)
[x] 1990 Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves)
[] 1989 Palveluksessanne, Miss Daisy (Driving Miss Daisy)
[x] 1988 Sademies (Rain Man)
[x] 1987 Viimeinen keisari (The Last Emperor)
[] 1986 Platoon – nuoret sotilaat
[] 1985 Minun Afrikkani (Out of Africa)
[] 1984 Amadeus
[] 1983 Hellyyden ehdoilla (Terms of Endearment)
[x] 1982 Gandhi
[] 1981 Tulivaunut (Chariots of Fire)
[] 1980 Tavallisia ihmisiä (Ordinary People)
[x] 1979 Kramer vastaan Kramer (Kramer vs. Kramer)
[] 1978 Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter)
[x] 1977 Annie Hall
[x] 1976 Rocky
[] 1975 Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest)
[] 1974 Kummisetä osa II (The Godfather Part II)
[] 1973 Puhallus (The Sting)
[x] 1972 Kummisetä (The Godfather)
[] 1971 Kovaotteiset miehet (The French Connection)
[] 1970 Panssarikenraali Patton (Patton)
[] 1969 Keskiyön cowboy (Midnight Cowboy)
[] 1968 Oliver!
[] 1967 Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night)
[] 1966 Kunnian mies (A Man for All Seasons)
[x] 1965 The Sound of Music
[] 1964 My Fair Lady
[] 1963 Tom Jones
[] 1962 Arabian Lawrence (Lawrence of Arabia)
[] 1961 West Side Story
[] 1960 Poikamiesboksi (The Apartment)
[] 1959 Ben-Hur
[] 1958 Gigi
[x] 1957 Kwai-joen silta (The Bridge on the River Kwai)
[] 1956 Maailman ympäri 80 päivässä (Around the World in 80 Days)
[] 1955 Marty
[] 1954 Alaston satama (On the Waterfront)
[] 1953 Täältä ikuisuuteen (From Here to Eternity)
[] 1952 Suuri maailmansirkus (The Greatest Show on Earth)
[] 1951 Pariisin lumoissa (An American in Paris)
[] 1950 Kaikki Eevasta (All About Eve)
[] 1949 Kaikki kuninkaan miehet (All the King's Men)
[] 1948 Hamlet
[] 1947 Hiljainen sopimus (Gentleman's Agreement)
[] 1946 Parhaat vuodet (The Best Years of Our Lives)
[] 1945 Tuhlattuja päiviä (The Lost Weekend)
[] 1944 Kulje tietäni (Going My Way)
[] 1943 Casablanca
[] 1942 Rouva Miniver (Mrs. Miniver)
[] 1941 Vihreä oli laaksoni (How Green Was My Valley)
[] 1940 Rebekka (Rebecca)
[] 1939 Tuulen viemää (Gone with the Wind)
[] 1938 Komedia meistä ihmisistä (You Can't Take It With You)
[] 1937 Emile Zolan elämä (The Life of Emile Zola)
[] 1936 Ziegfeld, naisten kuningas (The Great Ziegfeld)
[] 1935 Kapina laivalla (Mutiny on the Bounty)
[] 1934 Tapahtui eräänä yönä (It Happened One Night)
[] 1933 Cavalcade
[] 1932 Grand Hotel
[] 1931 Cimarron
[] 1930 Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front)
[] 1929 Broadwayn sävel (The Broadway Melody)
[] 1928 Siivet (Wings)

Oscar: Paras vieraskielinen elokuva, yhteensä 65 elokuvaa
[] 2012 Rakkaus (Amour)
[x] 2011 Nader ja Simin: Ero (Jodái-e Náder az Simin)
[] 2010 Kosto (Hævnen) 
[] 2009 Katseeseen kätketty (El secreto de sus ojos)
[] 2008 Lähtöjä (Okuribito)
[] 2007 Väärentäjä (Die Fälscher)
[] 2006 Muiden elämä (Das Leben der Anderen)
[] 2005 Tsotsi
[] 2004 Meri sisälläni (Mar Adentro)
[x] 2003 Barbaarien invaasiot (Les Invasions barbares)
[x] 2002 Jossain Afrikassa (Nirgendwo in Afrika)
[x] 2001 Ei kenenkään maa (Nicija zemlja, No Man's Land)
[x] 2000 Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme (Wo hu cang long)
[x] 1999 Kaikki äidistäni (Todo sobre mi madre)
[] 1998 Kaunis elämä (La vita è bella)
[] 1997 Character – miehen kuva (Karakter)
[x] 1996 Kolja
[] 1995 Antonian maailma (Antonia)
[] 1994 Auringon polttama (Utomlyonnye solntsem)
[] 1993 Belle Epoque – muutosten aika (Belle époque)
[] 1992 Indokiina (Indochine)
[] 1991 Mediterraneo
[] 1990 Unelma onnesta (Reise der Hoffnung)
[] 1989 Nuovo cinema Paradiso
[] 1988 Pelle Valloittaja (Pelle erobreren)
[x] 1987 Ranskalainen illallinen (Babettes Gæstebud)
[] 1986 Muistojen vanki (De Aanslag)
[] 1985 La Historia oficial (engl. The Official Story)
[] 1984 Vaaralliset siirrot (La Diagonale du fou)
[x] 1983 Fanny ja Alexander (Fanny och Alexander)
[] 1982 Volver a empezar (engl. Starting Over)
[] 1981 Mefisto (Mephisto)
[] 1980 Moskova ei usko kyyneliin (Moskva slezam ne verit)
[] 1979 Peltirumpu (Die Blechtrommel)
[] 1978 Préparez vos mouchoirs (engl. Get Your Handkerchiefs Ready)
[] 1977 Madame Rosa (La Vie devant soi)
[] 1976 Mustaa ja valkoista väreissä (Noirs et blancs en couleur)
[x] 1975 Dersu Uzala
[x] 1974 Amarcord
[x] 1973 Amerikkalainen yö (La Nuit américaine)
[] 1972 Porvariston hillitty charmi (Le Charme discret de la bourgeoisie)
[] 1971 Finzi Continin puutarha (Il Giardino dei Finzi-Contini)
[] 1970 Epäilyksen ulkopuolella (Indagine su un cittadino al di sopra di ogni sospetto)
[] 1969 Z – hän elää (Z)
[] 1968 Sota ja rauha (Voyna i mir)
[x] 1967 Tarkoin vartioidut junat (Ostre sledované vlaky)
[] 1966 Mies ja nainen (Un homme et une femme)
[] 1965 Liike pääkadulla (Obchod na korze)
[] 1964 Eilen, tänään, huomenna (Ieri, oggi, domani)
[x] 1963 8½ (Otto e mezzo)
[] 1962 Kohtalokas sunnuntai (Les dimanches de ville d'Avray)
[x] 1961 Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel)
[x] 1960 Neidonlähde (Jungfrukällan)
[] 1959 Musta Orfeus (Orfeu Negro)
[] 1958 Enoni on toista maata (Mon Oncle)
[] 1957 Cabirian yöt (Le Notti di Cabiria)
[x] 1956 La Strada – Tie (La Strada)
[] 1955 Samurai, The Legend of Musashi (Miyamoto Musashi )
[] 1954 Helvetin portti (Gate of Hell)
[-] 1953 [ei palkintoa]
[] 1952 Kielletyt leikit (Jeux interdits) 
[] 1951 Rashomon - Paholaisen portti (Rashomon)
[] 1950 Mies tuli mereltä (The Walls of Malapaga)
[] 1949 Polkupyörävaras (The Bicycle Thief)
[] 1948 Monsieur Vincent
[] 1947 Sciuscia - viattomat (Sciuscià)

Cannes: Kultainen palmu (tai muu pääpalkinto), yhteensä 74 elokuvaa
[] 2013 La Vie d'Adèle
[] 2012 Rakkaus (Amour)
[x] 2011 The Tree of Life
[] 2010 Setä Boonmeen edelliset elämät (Lung Bunmi raluek chat)
[x] 2009 Valkoinen nauha (Das weiße Band - Eine deutsche Kindergeschichte)
[x] 2008 Luokka (Entre les murs)
[x] 2007 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää (4 luni, 3 saptamâni si 2 zile)
[x] 2006 The Wind that Shakes the Barley
[] 2005 Lapsi (L’enfant)
[x] 2004 Fahrenheit 9/11 (Fahrenheit 9/11)
[x] 2003 Elephant (Elephant)
[x] 2002 Pianisti (The Pianist)
[] 2001 Pojan huone (La stanza del figlio)
[x] 2000 Dancer in the Dark (Dancer in the Dark)
[] 1999 Rosetta (Rosetta)
[] 1998 Ikuisuus ja päivä (Mia aioniotita kai mia mera)
[x] 1997 Kirsikan maku (Ta'm-e gilas)
[] 1997 Ankerias (Unagi)
[x] 1996 Salaisuuksia ja valheita (Secrets and Lies)
[x] 1995 Underground (Podzemlje – Bila jednom jedna zemlja)
[x] 1994 Pulp Fiction – tarinoita väkivallasta (Pulp Fiction)
[] 1993 Jäähyväiset jalkavaimolle (Bàwáng Bié Ji)
[x] 1993 Piano (The Piano)
[] 1992 Hyvä tahto (Den goda viljan)
[x] 1991 Barton Fink (Barton Fink)
[x] 1990 Villi sydän (Wild at Heart)
[] 1989 Seksiä, valheita ja videonauhaa (Sex, Lies and Videotape)
[] 1988 Pelle Valloittaja (Pelle erobreren)
[] 1987 Paholaisen auringon alla (Sous le soleil de Satan)
[] 1986 Linnake (The Mission)
[] 1985 Isä on työmatkalla (Otac na službenom putu)
[x] 1984 Paris, Texas
[] 1983 Narajaman balladi (Narayama bushi-ko)
[] 1982 Kateissa (Missing)
[] 1982 Yol
[] 1981 Rautamies (Czlowiek z zelaza)
[] 1980 Syke ei sammu (All That Jazz)
[] 1980 Kagemusha – varjokenraali (Kagemusha)
[x] 1979 Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse. Now)
[] 1979 Peltirumpu (Die Blechtrommel)
[] 1978 Puukenkäpuu (L’albero degli zoccoli)
[] 1977 Isäni, herrani (Padre padrone)
[x] 1976 Taksikuski (Taxi Driver)
[] 1975 Ahdat sanawovach el-djamr (ransk. Chronique des années de braise)
[] 1974 Keskustelu (The Conversation)
[] 1973 Palkkalainen (The Hireling)
[] 1973 Variksenpelätin (Scarecrow)
[] 1972 Työväenluokka nousee taivaaseen (La classe operaia va in paradiso)
[] 1972 Mattein tapaus (Il caso Mattei)
[] 1971 The Go-Between – sanansaattaja (The Go-Between)
[] 1970 M.A.S.H. – armeijan liikkuva kenttäsairaala (MASH)
[] 1969 Jos… (If…)
[-] 1968 [ei festivaaleja]
[x] 1967 Blow-Up – erään suudelman jälkeen (Blowup)
[] 1966 Mies ja nainen (Un homme et une femme)
[] 1966 Hyvät naiset ja herrat (Signore & signori)
[] 1965 Temppu – ja miten se tehdään (The Knack… and How to Get It)
[x] 1964 Cherbourgin sateenvarjot (Les Parapluies de Cherbourg)
[] 1963 Tiikerikissa (elokuva) (Il Gattopardo)
[] 1962 Lupaus (O Pagador de Promessas)
[] 1961 Pitkä poissaolo (Une aussi longue absence)
[] 1961 Viridiana (Viridiana)
[x] 1960 Ihana elämä (La dolce vita)
[] 1959 Musta Orfeus (Orfeu Negro)
[] 1958 Kurjet lentävät (Letjat žuravli)
[] 1957 Onnellisen laakson kansa (Friendly Persuasion)
[] 1956 Hiljainen maailma (Le Monde du silence)
[] 1955 Marty
[] 1954 Helvetin portti (Jigokumon)
[] 1953 Pelon palkka (Le Salaire de la peur)
[] 1952 Othello (The Tragedy of Othello: The Moor of Venice)
[] 1952 Kahdella pennillä toiveita (Due soldi di speranza)
[] 1951 Neiti Julie (Fröken Julie)
[] 1951 Milanon ihme (Miracolo a Milano)
[-] 1950 [ei festivaaleja]
[] 1949 Kolmas mies (The Third Man)