2.2.13

Sibelius oli ennustaja


Tiedättehän sen kaskun Sibeliuksesta? Aino-vaimo tiedusteli mieheltään, milloin tämä tällä kertaa on tulossa ryyppyreissultaan kotiin. Janne vastasi: "Olen säveltäjä, en mikään ennustaja."

Kasku vastaa hyvin käsitystämme taiteesta. Paitsi taiteilijat myös taide itse on luonteeltaan oikukasta ja ennustamatonta. Se tavalla tai toisella syntyy tyhjästä, tuo maailmaan jotain aivan uutta. Se luodaan.

Mutta tämä ei ole koko kuva. Taide on myös jotain, joka auttaa meitä jäsentämään jo olemassa olevaa kaoottista maailmaa. Taiteessa mieletön muuttuu mielekkääksi, sumea teräväksi, kakofonia rytmeiksi ja melodioiksi. Joskus palikat ovat valheellisen hyvässä järjestyksessä ja tarvitaan taiteilija rikkomaan tuttu konstruktio. Mutta silti kaikki taiteen palikat ovat jo tässä. Maailmankaikkeudessa on kaikkea. Mitään uutta ei tarvita. Pitää vain etsiä uusi perspektiivi, josta katsottuna asiat ovat järjestyksessä. Ei tähtikuvioitakaan oikeasti ole olemassa. Ne ovat sellaisia kuin ovat vain täältä maasta katsottuna.

Toinen suosikkikaskuni kertoo kuvanveistäjästä, jolta kysyttiin, miten hän osaa veistää kivestä hevosen. Taitelija vastasi ottavansa vain pois kaiken sen, mikä ei ole hevosta. Hän näki kivessä jotain, mitä muut eivät vielä nähneet. Ehkä taiteilija sittenkin nimenomaan on ennustaja, jota jonkinlainen näky, etiäinen johdattaa?

Aino Sibeliusta tämä ajatus ei kuitenkaan olisi auttanut. Kauhuelokuvassa ennustettu hetki koittaa sittenkin yllättäen. Niin kävi Oidipuksellekin. Taiteilijan ainoa tapa kertoa näyistään on taide itse. Muu on synopsiksia, premissejä ja mainoslauseita, ja ne jos mitkä ovat valheita. Joskus oikean perspektiivin löytämisessä kestää. Vasta sitten eteisessä kolisee.

Elokuva herätti vääriä tunteita – yleisö raivostui




"Suomessa julkista keskustelua käydään tunteen kautta. Se johtuu siitä, että toimittajat rakastavat skandaaleja, kriisejä ja kärjistyksiä. Ne myyvät lehtiä."

Toimittaja Sanna Ukkola pohtii Pressiklubin videokolumnissa sitä, miksi otsikoiden mukaan poliitikot ovat jatkuvasti ilmiriidoissa ja kansa raivoissaan. Syynä on tietysti raha: tunteet myyvät.

Minulla on tästä pedagogisempi teoria. Kun toimittaja kertoo "kansan raivoavan", hän opettaa lukijoita tunnistamaan tunteitaan. Kuten tuossa ylläolevassa kuvassa venäläisiä. Niin lastenkin kanssa pitäisi tehdä, sanoa: "Sinua suututtaa, kun et saanut sitä lelua." Näin lapsi oppii nimeämään tunnetilojaan ja sitä kautta käsittelemään niitä. Sehän on journalismin tehtävä: "hahmottaa, tulkita ja jäsentää maailmaa ja tehdä sitä ymmärrettävämmäksi."

Tunteiden projisointi toisiin on myös vallankäyttöä. Nettifoorumeilla se on yleinen tapa yrittää horjuttaa kanssakeskustelijoiden uskottavuutta tai mielenrauhaa. Kilpailevan lätkäjoukkueen tai kännykkäfirman fani on selvästi peloissaan tulevan tappion alla ja kriittinen vastine kuitataan pettyneen lapsen itkupotkuraivariksi.

Samaa keinoa käytti myös Elinkeinoelämän valtuuskunnan johtaja Matti Apunen vastatessaan bloggari Emilia Kukkalan kirjoitukseen. Tosin ei nettipalstalla vaan Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla. Matti arvioi Emilian kirjoittaneen kiukusta punaisena. Pedagogiikkako elinkeinoelämää motivoi – vai raha ja valta?

Entä mikä motivoi elokuvakriitikkoa, joka yleistää omat tunteensa katsojien yhteisiksi tunteiksi? Esimerkiksi tuoreen Tavarataivas-elokuvan arvostelussa Anna Möttölä kertoo, että "kerronnan minä-keskeisyys alkaa ärsyttää". Alkaa ärsyttää ketä? Tuon tuosta elokuvakritiikeissä katsoja pitkästyy, hämmentyy tai vilkuilee kelloaan. Miksi kriitikko arvioi itseään tai katsojia eikä elokuvaa? Ärsyttää. Minua.

Valtavirtaelokuvaan tietysti sopii oletus, että kaikista katsojista todella tuntuu samalta joka hetki. Siihen monet elokuvatuottajat pyrkivät: kun täydellinen elokuva pääsee käsikirjoituksen sivulle 87, jokaisen katsojan oikeasta silmäkulmasta vierähtää kyynel. Sivua eli tasan minuuttia myöhemmin se vierähtää vasemmasta.

Kriitikolle elokuvat, joiden katsojat kokevat omia, henkilökohtaisia tunteitaan, ovat tietysti paljon vaikeampia. Elokuvatuottajalle yleisö, joka kokee omia arvaamattomia tunteitaan, on vaikea. Niin kuin iltapäivälehdillekin.

Syynä on kai raha.