11.2.14

Kuusi tapaa estää osallistuminen. Eli huonosti käyttäytyvä virkamies – riski vai mahdollisuus?

Kirjoitin tämän tekstin vuonna 2010 työpaikkani (Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen) Aloituspäivä-seminaariin. Nyt uuden nuorisobarometrin herättämissä keskusteluissa se alkoi taas tuntua ajankohtaiselta. Tässä se nyt siis sellaisenaan. Sittemmin Hesan Nuorten Äänen on korvannut uusi Ruuti-toiminta.

---

Vuonna 2000 käynnistetyn Hesan Nuorten Ääni -kampanjan visiona oli, että ”lapset ja nuoret kokevat Helsingin kaupunkina, jossa heitä kuullaan ja jossa he voivat vaikuttaa itselleen tärkeisiin asioihin.” Vuonna 2008 toiminta vakiintui ja visio tiivistyi muotoon: ”Helsinki on kaupunki, jossa lapsia ja nuoria kuullaan.”

Vaikka nykyinen visio onkin alkuperäistä vaatimattomampi, on siinä edelleen sama painotus: kyse ei ole nuorten aktivoimisesta vaan nuorten toimintaympäristön muuttamisesta osallisuutta tukevaksi. Millainen on nuorisotyöntekijän rooli tässä tehtävässä? Vai onko tehtävä mahdoton?

Keväällä 2007 kulttuuriasiainkeskus järjesti ”Osallistuva nuori – riski vai mahdollisuus?” -paneelikeskustelun, jossa nuoret saivat esittää päättäjille kysymyksiä kulttuuriin liittyvistä asioista. Nuorten esittämiin kriittisiin huomioihin suhtauduttiin ymmärtäväisesti. Voisi siis sanoa, että nuoria kuultiin. Apulaiskaupunginjohtaja Pekka Sauri ihmettelikin, mikseivät nuoret ole useammin suoraan yhteydessä päättäjiin ja virkamiehiin.

Yksi kaupungin osallisuushankkeista on Nuorten Ääni -toimitus, jonka toiminnasta löytyy muutamia vastauksia Saurin esittämään kysymykseen.

  1. Virkamiehet käyttävät nuorten ääntä omien tarkoitusperiensä mukaan
Viime kesänä Nuorten Ääni -toimitus teki tiedotteen, jossa ennakkomainostettiin A-studiossa lähetettävää juttua, jonka aiheena oli alaikäisten harjoittama seksin myynti. Nuorten tekemässä tiedotteessa ei mainittu nuorisoasiainkeskusta, mutta itse jutussa väitettiin, ettei nuorille ole tarjolla riittävää apua. Nuorisoasiainkeskus kirjoitti tiedotteen uudestaan. Tekstiin lisättiin nuorisoasiainkeskuksen virkamiesten omia näkemyksiä aiheesta ja jutun lähetysaika jätettiin tai unohdettiin tiedotteesta kokonaan pois.

  1. Virkamiehiä ei kiinnosta nuorten ajatukset
Syksyllä 2007 lukioiden nahkiaiset saivat negatiivista julkisuutta. Opetusvirastossa kaksi virkamiestä teki välittömästi päätöksen nahkiaisten kieltämisestä lukiolaisia kuulematta. Kallion lukion oppilaskunta teki ehdotuksen, miten nahkiaisia pitäisi kehittää positiivisemmaksi tapahtumaksi. Päätöksen tehneillä virkamiehillä ei ollut aikaa ottaa nuoria vastaan ja keskustella ehdotuksesta.

Syksyllä 2008 Helsingin kaupunki päätti lopettaa lukiolaisten viikon mittaiset syyslomat. Asiassa ei kuultu opiskelijoita. Nuorten Ääni -toimituksen tekemän kyselyn mukaan jopa 90% lukiolaisista piti päätöstä vääränä. Asia valmistelijat opetusvirastossa eivät suostunut kommentoimaan kyselyn tuloksia, koska päätös tehtiin opetuslautakunnassa. Opetuslautakunnan puheenjohtaja puolestaan valitti, etteivät opiskelijat olleet yhteydessä opetuslautakunnan jäseniin ennen päätöksentekoa. Kommentointivastuu siirrettiin opetustoimenjohtaja Rauno Jarnilalle, jota ei tavoitettu haastatteluun.

  1. Virkamiehet eivät halua nuorten osallistuvan
Keväällä 2007 Nuorten Ääni -toimitus oli järjestämässä paneelikeskustelua, jossa oli tarkoituksena haastatella sivistys- ja henkilötoimen apulaiskaupunginjohtajan virkaan hakevia ehdokkaita. Viime hetkellä kaupunginjohtajalta tuli käsky, että hankkeen työntekijät eivät saa auttaa nuoria paneelin järjestämisessä, koska asia liittyy kaupungin politiikkaan.

  1. Virkamiehet eivät ota nuoria vakavasti
Keväällä 2008 Nuorten Ääni -toimitus halusi haastatella tuoretta apulaiskaupunginjohtaja Tuula Haataista siitä, miten nuori pärjää virkamiesten Helsingissä. Haastatteluajan sopiminen vaati nuorilta kymmeniä puhelinsoittoja. Lopulta haastattelu peruuntui sairastumisen takia. Uutta aikaa ei kalenterista löytynyt. Kun työntekijä puuttui asiaan, aika järjestyi heti.

  1. Virkamiehet eivät kunnioita nuoria
Syksyllä 2007 katukuvaa käsittelevään keskusteluohjelmaan haluttiin haastattelu sähkökaappeja hallinnoivalta Helsingin Energialta. Kolmeen ensimmäiseen soittoon vastattiin tylysti: Meillä ei ole aikaa nuorten kysymyksille. Teemme täällä oikeita töitä. Älä enää soita tänne. Vasta neljäs soitto ohjattiin eteenpäin.

Samaan aikaan yhdeksäsluokkalainen tyttö teki artikkelia Lasten ja nuorten kunta -kirjaan. Artikkelia varten oli sovittu haastattelu erään viraston johtajan kanssa. Kun tyttö soitti johtajan sihteerille sopiakseen haastatteluajan, hänelle vastattiin, ettei heillä ole aikaa ”typerien pikkutyttöjen typeriin kysymyksiin”.

  1. Virkamiehet piiloutuvat nuorilta
Syksyllä 2008 nuoret halusivat selvittää, miksi Espoon nuorisovaltuuston tekemän koulupsykologialoitteen käsitteleminen kesti 2 vuotta. Koulupsykologien päällikkö kieltäytyi vastaamasta kysymyksiin. Kun nuoret menivät tapaamaan päällikköä Espooseen, tämä veti oven nuorten nenän edestä kiinni eikä tullut ulos huoneestaan.

Onko tavallisilla nuorisotaloilla samanlaisia kokemuksia? Todennäköisesti ei. Miksi – siitä minulla on hypoteesi.

Edellä mainitut törmäykset ovat tietysti yksittäisiä esimerkkejä siitä, että kaikki kaupungin virkamiehet eivät ole sisäistäneet virastonsa perustehtävää. Mutta – ennen kaikkea ne ovat merkkejä siitä, että nuoret ovat päässeet osallisiksi asioihin, joilla on oikeasti merkitystä. Törmääväthän samankaltaisiin esteisiin myös aikuiset – jopa virkamiehet ja poliitikot itse – aina, kun käsillä on oikea poliittinen kysymys.

Visio kaupungista, jossa lapsia ja nuoria kuullaan heitä koskevissa asioissa, johtaa käytännössä siis kaksoisstandardin luomiseen: nuorille vaikuttaminen on helpompaa kuin aikuisille. Tavoite on perusteltu, mutta vaarana on, että sen toteutuminen perustuu vain illuusioon. Jos nuoren ääni kuuluu esteettä, on syytä pysähtyä pohtimaan, kuunteleeko kukaan.

Kun pyrimme suojelemaan nuoria törmäyksiltä virkamiesten kanssa, ohjaamme heitä samalla vaikuttamaan asioihin, jotka koskevat vain nuoria. Sellaisia asioita on kuitenkin melko vähän, eivätkä ne välttämättä ole nuorille tärkeitä. Silti osallisuustoimintamme keskittyy usein juuri niihin. Onko kyse myös omasta mukavuudenhalustamme?

Kokemukseni mukaan epäonnistuneetkin yritykset vaikuttaa tärkeisiin asioihin voivat antaa nuorelle merkittävämmän kokemuksen osallisuudesta kuin vaarattomat harjoitukset hiekkalaatikon sisällä. Nuorisotyöntekijän tehtävä onkin opastaa nuori ulos laatikosta, kohti virkamiehiä, ja olla nuorten tukena väistämättömissä törmäyksissä.

6.2.14

Tietotekniikkaa käyttää ihminen, iPadia kuluttaja

Koulua ja nuorisotyötä yhdistää yhteinen tavoite: aktiivisen kansalaisuuden tukeminen. Molemmat instituutiot pyrkivät omilla keinoillaan siihen, että nuoret kasvavat yhteisön osallistuviksi jäseniksi, joilla on valmiudet rakentaa demokraattista yhteiskuntaa ja yhteistä kulttuuria.

Ei ole sattumaa, että tämä tavoite on irrottamattomalla tavalla kietoutunut kahteen lempiaiheeseeni: tieto- ja viestintätekniikan opetuskäyttöön ja audiovisuaalisen kulttuurin kehittymiseen. Se ei ole sattumaa, koska sekä teknologia että kulttuuri ovat välineitä kansalaisuuden toteuttamiseen ja rajoittamiseen. Tätä kohtalonyhteyttä harvoin tunnistetaan, kun näistä kolmesta kasvatuksen kysymyksestä keskustellaan. Yritän seuraavaksi havainnollistaa, miksi tunnistaminen olisi tärkeää.

Aloitetaan Applen iPadista, joka on osuva embleemi tästä tekniikan, kulttuurin ja kansalaisuuden palmikosta. IPad on suosittu tvt-väline kouluissa, koska sen käyttö on yleensä varsin helppoa ja käyttötarkoitusta voidaan kohdentaa valituilla sovelluksilla, appeilla. Osa sovelluksista on suunniteltu nimenomaisesti jonkin tietyn asian opettamiseen.

Suosiota koulussa selittää epäilemättä myös suosio maailmassa koulun ulkopuolella, jossa iPad ja iPhone ovat menestyneitä kuluttajatuotteita – ehkä tämän hetken ikonisimpia sellaisia. On hyvin todennäköistä, että edelläkävijäopettajat tuovat luokkahuoneeseen mukanaan juuri Applen laitteen. Onhan se laite, jota he itse ovat oppineet käyttämään.

IPadin pedagoginen ongelma on, että koulussakin se on edelleen sama kuluttajatuote, jollaiseksi se on suunniteltu. Sen käyttäminen ja sen käyttämiseen opettaminen kasvattaa siis aina myös kuluttajaksi, tietyn tuotteen asiakkaaksi, ei kansalaiseksi.

Mobiililaitteita, joiden toiminnallisuus perustuu yhtä asiaa varten valmistettuihin sovelluksiin, appeihin, voi verrata kauppakeskukseen toiminnallisuuteen. Kun kuluttaja ottaa käteensä mobiililaitteen, astuu kauppakeskukseen, hänen toimintaansa rajoittaa se, mikä hänelle on erikseen mahdollistettu. Sovellukset ovat pieniä kauppoja, joilla on kullakin oma tehtävänsä. Tällä havainnollisuudella on kääntöpuolensa: Samalla tavalla kuin kauppakeskuksen julkista tilaa suunnittelee ja hallitsee yksityinen yhtiö, on näissä mobiilikäyttöjärjestelmissä käyttäjällä mahdollisuus tehdä vain asioita, jotka järjestelmän omistaja on erikseen sallinut. Esimerkiksi sananvapaus ei välttämättä kuulu näihin oikeuksiin. Vakuudeksi kuluttajaa vaaditaan vähän väliä allekirjoittamaan ohjelmistojen yksipuolisia käyttöehtoja. Jos kuluttaja itse haluaa vaikuttaa ympäristöönsä, hän voi tehdä sen vain kulutusvalinnoillaan: valitsemalla kauppansa ja ostoksensa, antamalla omistajille epävirallista palautetta – tai kävelemällä pois.


Vanha henkilökohtainen tietokone, PC, jonka käyttöjärjestelmänä useimmiten on ollut joku Microsoftin Windowsin versioista, Mac OS tai Linux, muistuttaa toimintaympäristönä enemmän kaupunkia. Sen sisällä on  toki kauppakeskuksiakin, mutta ennen kaikkea yksittäisiä liikkeitä, kirjastoja, toreja, katuja, umpikujia, puistoja, pusikoita, joutomaita ja yksityisasuntoja. Monet tiloista ovat toiminnallisesti avoimia – niissä voi tehdä mitä vain.

Kaupungissa asuu kansalainen, jonka toimintaa rajoittaa se, mikä on erikseen kiellettyä. Säännöistä päättää ympäröivä yhteisö, johon kansalainen itse kuuluu. Kansalainen voi yhteisön luomissa puitteissa toteuttaa omia päämääriään, luoda uutta kulttuuria ja myös muuttaa ympäristöään. Tietokoneen käyttäjä voi hyödyntää kaikkia tarjolla olevia välineitä haluamallaan tavalla. Jokaiseen ongelmaan on monta erilaista ratkaisua, erilaista ohjelmaa. Kaupunkia muistuttavan käyttöjärjestelmän omistaja ei päätä, mitä ohjelmistoja tietokoneessa saa käyttää, kehittää ja levittää. Itse järjestelmänkin muuttaminen on jossain määrin mahdollista. Kääntöpuolena on ympäristön ja sen hallinnan monimutkaisuus, joskus turvattomuuskin. Halutessaan kansalainen voi hetkeksi paeta ahdistustaan ostoskeskukseen.

Usein tietotekniikan toiminnallisuutta arvioidaan näiden vaihtoehtojen kautta: yksinkertainen tai monimutkainen, rajoitettu tai rajoittamaton, Windows tai Mac, iOS tai Android. Dikotomia ei kuitenkaan ole totuus tietotekniikasta niin kuin ostoskeskus ja kaupunki eivät ole totuus maailmasta.

Ostoskeskuksessa kuluttaja voi ryhtyä kaikkeen, mikä on mahdollistettu, kaupungissa kansalainen kaikkeen, mikä ei ole kiellettyä. Maailmassa sen sijaan asuu ihminen, joka pystyy kaikkeen, mikä ei ole mahdotonta. Viime kädessä vain luonnonlait rajoittavat ihmistä. Sama eksistentialistisesti: ihminen on heitetty maailmaan ainutlaatuisena olentona, joka on samanaikaisesti vapaa ja tuomittu toteuttamaan omaa olemustaan omilla valinnoillaan. Samalla tavalla eksistentialistinen ihminen lähestyy myös tieto- ja viestintätekniikan läpäisemää kulttuuria. Se on ympäristö, jossa ihminen voi toteuttaa olemustaan tekemällä kaikkia asioita, jotka eivät ole mahdottomia. Monet niistä ovat asioita, joita kukaan muu ei ole aiemmin tehnyt, mahdollistanut, sallinut eikä kieltänyt.


Koulussa ja nuorisotyössä kasvatetaan yhteiskuntaan, jonka infrastruktuurin monet keskeiset osat ovat tieto- ja viestintätekniikkaa ja kulttuuri audiovisuaalista. Kun tavoitteena on aktiivisen kansalaisen valmiudet, ei oppimisympäristö voi vangita oppijaa vain kuluttajan rooliin.

Kuluttajan taitojen oppiminen ei sinällään ole tarpeeton asia. Kuuluvathan ne peruskoulun opetussuunnitelman perusteisiinkin (9 mainintaa). Paljon vahvemmin esillä on kuitenkin kasvaminen kansalaiseksi. Sitä käsitellään heti aivan ytimessä, perusopetuksen tehtävässä (yhteensä 22 mainintaa). Kansalaisuudesta puhutaan myös nuorisolaissa (4 mainintaa). Yksi on kuitenkin ylitse muiden: ihminen mainitaan opetussuunnitelman perusteissa 169 kertaa.

Siksi, kun tieto- ja viestintätekniikan käyttöä opetuksessa ja nuorisotyössä suunnitellaan, pitää ihmisyys ja kansalaisuus asettaa etusijalle kuluttamiseen nähden. Valmiit opetusohjelmat ja yhden asian sovellukset eivät riitä. Office-ohjelmiston osaaminen ei riitä. Kasvatuksen pitää antaa valmiuksia käyttää tekniikkaa kaikilla kansalaisen ja ihmisen tarvitsemilla tavoilla. Myös – ja erityisesti – niillä, joita ei vielä tänään ole olemassa.

Nuorten Ääni -toimituksen työmenetelmät kutsuvat muuttamaan maailmaa



Maailma on täynnä epäkohtia, ilonaiheita ja ihmeitä, joista pitäisi kertoa muille. Mutta miten pienen äänen saisi kuulumaan suuressa mediassa?

Uteliaammin, rohkeammin, hauskemmin! on kokoelma työmenetelmiä, jotka kutsuvat muuttamaan mediaa ja maailmaa. Harjoituksissa opitaan toimittajan työtä: ajattelemista, havainnointia, haastattelemista, kirjoittamista ja kuvaamista. Samalla tutustutaan ryhmän jäseniin ja tehdään päätöksiä yhdessä.

Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen julkaisema opas on tarkoitettu nuorten ryhmille ja niiden ohjaajille. Se sopii media- ja demokratiakasvatuksen tueksi opetukseen ja nuorisotyöhön. Harjoitukset on kehitetty pääkaupunkiseudun Nuorten Ääni -toimituksessa yhdessä nuorten kanssa vuosina 2006–2013.

Tutustu oppaaseen ja opasvideoihin Nuorten Ääni -toimituksen sivuilla...