30.10.17

Aloittelijan opas ääripääjournalismiin


Haluatko kirjoittaa Twitteriin, blogiin tai sanomalehden pääkirjoitussivulle tekstin, jossa otat kantaa yhteiskunnallisen ilmiön polarisoitumiseen, ja osoitat, että ääripäiden sijaan on viisasta olla niiden keskellä? Haluatko olla ääripääjournalisti? Tässä lyhyt resepti. Käytän esimerkkinä Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun kolumnia 30.10.2017.


Resepti

1. Valitse haluamasi ilmiö ja ihmisjoukko. Mikä tahansa ilmiö kelpaa, koska kaikilta yhteiskunnallisen keskustelun alueilta on mahdollista valita ääripäät tämän reseptin avulla. Ihmisjoukko voi olla esimerkiksi Suomen kansa, opettajat tai nuoret. Potentiaalisten lukijoiden on syytä kuulua tähän joukkoon, jotta he reagoisivat kirjoitukseen tunteella. Se on tavoitteesi.

2. Esitä lukijoillesi kysymys, johon voi vastata kyllä tai ei, puolesta tai vastaan, uhka tai mahdollisuus jne. Kysymystä ei tarvitse kirjoittaa sellaisenaan näkyviin, kunhan lukija ymmärtää sen intuitiivisesti. Jotta kysymykseen voisi vastata vain kahdella tavalla, kysymyksen tulee alkaa verbillä. Hyviä verbejä ovat esimerkiksi: oletko, kannatatko, haluatko, suvaitsetko ja vihaatko. Vältä kysymystä, joka alkaa kysymyssanalla: mikä, miten, miksi, millainen... Näihin kysymyksiin voi vastata useammalla tavalla, eikä vastauksista silloin muodostu kahta ääripäätä, ja se sotkee tämän reseptin.

Käyttämässämme esimerkissä kysymys on: Oletko innostunut teknologian kehityksestä vai oletko sitä vastaan? 

3. Kuvittele valitsemasi ihmisjoukon vastaukset esittämääsi kysymykseen. Muodosta vastauksen perusteella kaksi pienempää joukkoa. (Jätä kuitenkin vielä käyttämättä suuri tai jopa suurin osa ihmisjoukosta. Tarvitset sitä seuraavassa vaiheessa.) Poimi kummastakin joukosta yksi todellinen tai kuvitteellinen esimerkki, joka mahdollisimman räikeästi ilmentää vastausta. Mitä räikeämpiä esimerkit ovat, sen helpompaa sinulle on pian osoittaa, että he ovat vastanneet kysymykseen väärin.

Esimerkissämme teknologian kehityksestä innostuneella henkilöllä on "taskussa aina uusin puhelinmalli, ranteessa viimeisintä huutoa oleva älykello ja haaveissa kodin täydellinen automatisoiminen. Sellaiselle tyypille uusi on lähtökohtaisesti parempaa kuin vanha, ja tekniikan kaikki kehitysvaiheet täytyy itse kokeilla."

Tyypillinen teknologian vastustaja puolestaan "ei halua käyttää Facebookia, Whatsappia tai tietokonetta ylipäänsä, ellei ole ihan pakko. Se tyyppi näkee tekniikan kehittymisen uhkaavana ja viittaa kauhistellen Ilmestyskirjan lopun ajan enteisiin lukiessaan tekoälystä."

Nämä kaksi esimerkkiä ovat kirjoituksesi "ääripäät".

4. Osoita, että kummatkin ääripäät (siis sinun antamasi vastausvaihtoehdot) ovat liian ehdottomia vastauksia kysymykseen. Piirrä ääripäiden väliin kuvitteellinen jana ja sijoita sille loput, käyttämättä jääneet alkiot ihmisjoukosta. He ovat tolkun ihmisiä, jotka eivät syyllisty ääriajatteluun, vaan ottavat huomioon asioiden molemmat puolet. Tässäkin on tärkeää, että kysymyksesi on antanut vain kaksi vastausvaihtoehtoa. Se takaa, että asiassa on kaksi – ja vain kaksi – puolta.

Huom! Tässä kohdassa sinun on oltava huolellinen. Esittämäsi kysymys ei tietenkään ole ainoa eikä todennäköisesti edes mielekäs tapa kuvailla koko ihmisjoukon suhdetta käsittelemääsi ilmiöön, mutta tekstisi tarkoitus on saada lukija hetkeksi kuvittelemaan niin. Janan nimenomainen tarkoitus on sitouttaa lukija sinun esittämääsi kysymykseen ja sen vaihtoehtoihin. Lukija itsekin on joko puolesta, vastaan tai jotain-juuri-siltä-väliltä.

5. Voit itse valita kahdesta positiosta. Voit sijoittaa itsesi joko A) janan keskelle – käyttämässämme esimerkissä kirjoittaja lupaaa toimia tulkkina ääripäiden välillä – tai B) janan ja koko kysymyksen ulkopuolelle. Vaihtoehto A antaa sinulle mahdollisuuden esittää itsesi fiksuna esimerkkinä siitä, miten kaikkien tulisi toimia. Olet lähellä lukijoita, yksi heistä. Vaihtoehto B on tätä neutraalimpi ulkopuolisen tarkkailijan, tutkijan tai jumalan positio – se, josta kysymys esitetään, mutta jossa siihen ei itse vastata – ja on siksi mahdollinen vain sellaiselle, joka ei lue itseään kuuluvaksi käsiteltyyn ihmisjoukkoon. Toimittajalle se sopii hyvin.

Tarkistuslista

Onko kirjoituksesi valmis? Tarkista ennen julkaisua seuraavat seikat:

1. Oletko muotoillut kysymyksen, johon voi vastata vain kahdella tavalla?
2. Oletko kirjoituksessasi osoittanut, että kumpikin näistä vastauksista on väärä?
3. Antaako kirjoituksesi kuvan, että esittämälläsi kysymyksellä (ja vain sillä) voidaan mielekkäästi kuvailla kaikkien suhdetta aiheena olevaan ilmiöön?
4. Oletko retoriikalla huolehtinut siitä, että vaikka itse osoitat esittämäsi kysymyksen typeräksi, lukija ei huomaa mitään?
5. Oletko populistisella aihevalinnalla ja näkökulmalla varmistanut, että vaikka otteesi todellisuuteen muistuttaa piñata-leikkiä, vaikutat lukijakuntasi silmissä fiksulta ja näkemykselliseltä? Se on tavoitteesi.

 

Aiemmin tässä blogissa: Miksi ääripääjournalismi estää löytämästä ratkaisuja

24.10.17

Miksi ääripääjournalismi estää löytämästä ratkaisuja


"Ääripäät"-journalismia on aiheellisesti kritisoitu. Kun ihmisoikeuksien puolustaja kokee tulleensa nähdyksi keskustelun "ääripäänä", hän on paitsi syystä närkästynyt – myös huolissaan. Sijoittuvatko "tolkun ihmiset" todella vihan ja empatian välimaastoon? Vai sinnekö haluamme heidät siirtää?

EDIT: Toinen ajankohtainen esimerkki löytyy Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulta 30.10.2017.

Ääripäät-puheen ainoa ongelma ei kuitenkaan ole se, että temppu sijoittaa koko todellisuuden kahden ääripään väliselle janalle – ennemmin päinvastoin. Keskustelukentän hahmottaminen kahden ääripään konfliktina estää näkemästä kentällä muita positioita. Asetelma kadottaa näkyvistä suurimman osan todellisuutta – ja yhteiskunnallisessa keskustelussa estää löytämästä ratkaisuja konfliktin ulkopuolelta.

Kerron tästä esimerkin oman työni, elokuvakasvatuksen, kentältä. Tätä on vaikeaa selittää lyhyesti, joten en edes yritä, vaan teen sen pitkästi.

Olen vuodesta 2005 yhdessä kollegoideni kanssa kehittänyt kamerakynän pedagogiikkaa, joka on tapa käyttää videokuvaamista oppimisen välineenä koulussa. Metafora perustuu alunperin elokuvan historiaan ja teoriaan. Sen rinnalla, että elokuva on varsinkin populaarikulttuurissa nähty tarinankerronnan välineenä, on se alusta asti ymmärretty myös ajattelun työkaluna.

Aluksi tarjoilin "kamerakynää" opettajille helppona tapana toteuttaa media- ja elokuvakasvatusta koulussa. Ajattelin elokuvan (videokuvauksen muodossa) olevan kansalaistaito, joka kaikkien pitäisi oppia jo lapsena. Oppiaineisiin integroimalla se voisi oikeasti tapahtua. Elokuvan on muuten ollut vaikea löytää koulusta paikkaansa – paitsi siksi, että sen tekeminen on työlästä, myös erityisesti siksi, että sivistyksen ja ajattelun on katsottu liittyvän kieleen. Elokuva on ollut massojen viihdettä, johon koulun pitää ennemmin ottaa vähän etäisyyttä.

Kun aloin kovempaan ääneen haastaa elokuvakasvatusväkeä, kohtasin myös tiukkaa vastarintaa. Kamerakynätehtävien yhteyttä elokuvaan ei aina hyväksytty. "Eiväthän vessanseinäkirjoituksetkaan ole kirjallisuutta!" Agendani nähtiin jopa vastakkaisena taidekasvatuksen tavoitteille. Yllätyin, koska olin ajatellut elokuvaamisen olevan samanlainen perustaito kuin kielen kirjoittaminen. Elokuva on väline, jota voi käyttää työkaluna moneen asiaan: sekä viihteeseen että taiteeseen – ja oppimiseen.

Opettajat sen sijaan poikkeuksetta innostuivat. Kamerakynä oli juuri sitä, mitä uusi opetussuunnitelma heiltä odotti. Kaiken lisäksi se todella osoittautui hyväksi tavaksi ohjata ja tuottaa ajattelua. Samalla oppilaat oppivat käyttämään elokuvaa oman ajattelunsa ja ilmaisunsa välineenä, mikä on elokuvakasvatuksen tavoitteiden mukaista. Pian kamerakynä alkoikin saada sijaa myös elokuvakasvatuksen kentällä.

Mutta miksi elokuvaa ei sitten aiemmin oivallettu kouluun sopivana ajattelun ja maailman tutkimisen välineenä? Kaikki teoria, johon olen oman työni perustanut, on tunnustettua elokuva-ajattelua jo 1900-luvulta, jopa sen alkuvuosikymmeniltä. Miksi se ei kohdannut koulun tavoitteita aiemmin?

Uskon, että kyse oli ääripäistä.

Sivistyksen puolustajille elokuva on alusta asti ollut viihdettä, yleensä hyödytöntä, enimmäkseen harmitonta, mutta joskus vaarallistakin, sellaista, jolta lapsia pitää vähän suojella. Elokuvateollisuudella on ollut omat syynsä vahvistaa tuota karikatyyriä. Elokuvakasvatuksen vastareaktio tähän on puolestaan ollut korostaa elokuvaa korkeana taiteena – jopa niin pitkälle, että koulun arkisia puitteita on pidetty elokuvan katsomiselle liian vaatimattomina. Elokuvaa pitää mennä katsomaan elokuvateatteriin! Elokuva-analyysin tukimateriaalilla ja oikeaoppisen elokuvan valmistusohjeilla on alleviivattu sitä, että jokainen elokuva on hienosti viritetty koneisto, jossa on sisältöä.

Viihteen ja taiteen välinen jännite lukitsi keskustelun. Elokuva, koulun näkökulmasta, oli siis jotain näiden ääripäiden välisellä janalla. Keskustelu oli eräänlaista köydenvetoa. Se suuntaus elokuvateoriassa, johon perustin oman ajatukseni kamerakynästä, ei kuitenkaan liittynyt viihteeseen eikä taiteeseen. Elokuva on ajattelun ja sen ilmaisemisen väline käyttötarkoituksesta riippumatta, lomavideoissakin. Uskon, että hallitseva kysymys taiteesta ja viihteestä esti kasvatusalan ihmisiä näkemästä välineen muita aspekteja.

(Alkuperäinen kuva Pablo Carlos Budassi CC BY-SA 4.0)
Kun journalisti määrittelee yhteiskunnallisen keskustelun ääripäät, hän valitsee keskustelun kentältä kaksi positiota ja vetää niiden välille janan. Totuus kuvitellaan johonkin näiden ääripäiden välille. Samalla koko muu 360 asteen kenttä, joka vielä äsken oli olemassa, kadotetaan näkyvistä. Kaikki ratkaisut, jotka eivät osu näkökenttään, pakenevat.

Journalismi elää konflikteista, mutta jokainen konfliktin määrittely tekee aina väkivaltaa todellisuudelle. Kun näet jossain mainittavan ääripäät, kuvittele niiden ympärille avoin kenttä, jonka keskeltä nämä kaksi pistettä on harkiten valittu. Se on todellisuus ja jana pisteiden välissä on toimittajan määrittelemä kysymys. Kysymys on kuin se vasara, joka kädessä näkee kaikkialla vain nauloja. Voit vastata siihen – tai määritellä kysymyksen uudestaan.

EDIT: Lue uudet ääripääjournalismin ohjeet aloittelijalla!

6.10.17

Kamerakynätehtävä: Millainen maisema on kuormittava tilanne töissä?


Sain tehtäväkseni järjestää nuorisotyöyksikön tyhy-päivässä toiminnallisen kamerakynätuokion, jossa yhdistyisi ammatillisen minuuden käsitteleminen ja ulkoilu maalaismaisemassa. Ei ollutkaan aivan helppo tehtävä!

Yhtälö ratkesi, kun muistin parin kuukauden takaiset pohdintani omaan työhöni liittyvästä mielenmaisemasta. Olin juuri palannut nuorisotyöhön kahden vuoden kamerakynäretkeltä. Sillä välin kaikki oli muuttunut: Nuorisoasiainkeskusta ei enää ollut, oli kulttuurin ja vapaa-ajan toimiala. Esimieheni oli vaihtunut ja työhuoneessani istuivat eri ihmiset. Työpisteeni oli muuttanut kahteen kertaan. Melkein kaikki Nuorten Ääni -toimituksen ryhmän nuoret olivat vaihtuneet. Työpuhelimenikin oli uusi. Uutta omaksuttavaa oli paljon ja keskeneräisiä prosesseja useampia.

Huomasin kuvailevani työhönpaluuta toistuvasti ryteiköksi, jonka läpi piti rämpiä. Siltä se tuntui. Kyselin, millaisena maisemana muut kokevat kuormittavan tilanteen työssä tai elämässä. Niitä olikin monenlaisia: rämpimistä suossa, esteitä polulla, tyhjä aavikko tai ulappa, sakea lumisade, pimeys... Tämähän olisi valmis kamerakynätehtävä! Oman minuuden pohtiminen yhdistyy maisemiin.

Tänään Östersundomin leirikeskuksessa jaoin 18 hengen työyhteisömme pareihin. Ensin parin avulla pohdittiin omassa työssä ja muussa elämässä kuormittavia tilanteita. Millaiset olosuhteet minua kuormittavat? Onko niissä aina jotain samaa?

Keskustelun jälkeen lähdettiin ulkoilemaan yksin tai parin kanssa. Tehtävänä oli etsiä maisema, näkymä tai tila, joka olisi metafora tyypilliselle kuormittavalle tilanteelle omassa työssä. Paikasta kuvattaisiin n. 10 sekunnin video, jossa kamera liikkuu tuossa maisemassa niin, että se vastaa omaa kokemusta. Lisäksi kuvattaisiin vastaava video ihanteellisesta, miellyttävästä ja inspiroivasta työn maisemasta.


Kun videot oli kuvattu, palattiin sisälle ja jakauduttiin uusiin kolmen hengen ryhmiin, joissa videot katsottiin kännykän ruudulta. Katsojat tulkitsivat ääneen maiseman ominaisuuksia. Mikä tästä tekee kuormittavan, mikä tuosta ihanteellisen? Mitä eri elementit kuvassa edustavat? Yhdessä pohdittiin työkaluja kuormittavassa tilanteessa selviytymiseen. Miten pääsen vaikeasta maisemasta ihanteelliseen?

Lähin kollegani huomasi ajatuksensa tarkentuneen kuvaustehtävän aikana. Maisema tarjosi virikkeitä ja vaihtoehtoisia muotoja ajatuksille. Kun oman ajatuksensa näki kuvana edessään, sitä oli mahdollista tutkia ja muovata ympäristön tarjonnan avulla. (Kirjoitan kamerakynätyöskentelyssä tapahtuvista ajattelun prosesseista sosiosemiotiikan näkökulmasta kamerakynä-käsikirjassa sivulla 77.)

Tällä kokemuksella suosittelen kokeilemaan ja kehittämään tehtävää edelleen!